Luku 196		Paper 196
Jeesuksen usko		The Faith of Jesus
196:0.1 (2087.1) JEESUKSEN usko Jumalaan oli ylevää ja varauksetonta. Hän koki kuolevaisen olemassaoloon kuuluvat normaalit myötä- ja vastoinkäymiset, mutta hän ei uskonnollisessa mielessä koskaan epäillyt Jumalan huolenpidon ja ohjauksen varmuutta. Hänen uskonsa oli luonnollinen seuraus siitä syvällisestä näkemyksestä, joka syntyi jumalallisen läsnäolevan, hänen sisimmässään olleen Suuntaajan, toiminnan tuloksena. Hänen uskonsa ei ollut perinteistä eikä pelkästään älyllistä, vaan se oli täysin omakohtaista ja puhtaasti hengellistä.		196:0.1 (2087.1) JESUS enjoyed a sublime and wholehearted faith in God. He experienced the ordinary ups and downs of mortal existence, but he never religiously doubted the certainty of God’s watchcare and guidance. His faith was the outgrowth of the insight born of the activity of the divine presence, his indwelling Adjuster. His faith was neither traditional nor merely intellectual; it was wholly personal and purely spiritual.
196:0.2 (2087.2) Ihmis-Jeesus näki Jumalan pyhänä, oikeudenmukaisena ja suurena samoin kuin totena, kauniina ja hyvänä. Kaikki nämä jumalallisuuden attribuutit hän kokosi mielessään kokonaisuudeksi, joka oli ”taivaassa olevan Isän tahto”. Jeesuksen Jumala oli samalla kertaa sekä ”Israelin Pyhä” että ”Elävä ja rakastava Isä, joka on taivaassa”. Jeesus ei ollut ensimmäinen, joka esitti käsityksen Jumalasta Isänä, mutta hän ylensi ja kohotti tämän idean yleväksi kokemukseksi ja sai aikaan uuden ilmoituksen Jumalasta ja julisti jokaisen kuolevaisen luodun olevan tämän rakkauden Isän lapsi, Jumalan poika.		196:0.2 (2087.2) The human Jesus saw God as being holy, just, and great, as well as being true, beautiful, and good. All these attributes of divinity he focused in his mind as the “will of the Father in heaven.” Jesus’ God was at one and the same time “The Holy One of Israel” and “The living and loving Father in heaven.” The concept of God as a Father was not original with Jesus, but he exalted and elevated the idea into a sublime experience by achieving a new revelation of God and by proclaiming that every mortal creature is a child of this Father of love, a son of God.
196:0.3 (2087.3) Jeesus ei takertunut jumal’uskoon niin kuin takertuisi sellainen kamppaileva sielu, joka on sodassa universumin ja kuolemanpainissa vihamielisen ja synnillisen maailman kanssa. Hän ei turvautunut uskoon vain saadakseen lohtua vaikeuksien keskellä tai löytääkseen lohdutusta uhkaavan epätoivon hetkellä; usko ei ollut pelkkä harhainen hyvitys elämään kuuluvista epämiellyttävistä realiteeteista ja murheista. Kaikkien kuolevaisen olemassaoloon nimenomaan kuuluvien luontaisten vaikeuksien ja ajallisten ristiriitojen edessäkin hän koki tyyneyttä, jonka luo ääretön ja kiistaton luottamus Jumalaan, ja hän tunsi sen valtavan innoituksen, että hän eli – uskon keinoin – suoraan taivaallisen Isän edessä. Ja tämä voittoisa usko oli elävä tosiasiallisen henkisyyden saavuttamisen kokemus. Jeesuksen suuri anti ihmisen kokemusmaailman arvoihin ei ollut siinä, että hän olisi tuonut esille kovin monia uusia ideoita taivaassa olevasta Isästä, vaan paremminkin siinä, että hän niin perin suurenmoisesti ja inhimillisesti toi julki uuden- ja korkeammantyyppistä elävää uskoa Jumalaan. Konsanaan ei Jumalasta ole missään tämän universumin maailmassa tullut yhdenkään kuolevaisen elämässä yhtä elävä realiteetti kuin hänestä tuli Jeesus Nasaretilaisen ihmiskokemuksessa.		196:0.3 (2087.3) Jesus did not cling to faith in God as would a struggling soul at war with the universe and at death grips with a hostile and sinful world; he did not resort to faith merely as a consolation in the midst of difficulties or as a comfort in threatened despair; faith was not just an illusory compensation for the unpleasant realities and the sorrows of living. In the very face of all the natural difficulties and the temporal contradictions of mortal existence, he experienced the tranquillity of supreme and unquestioned trust in God and felt the tremendous thrill of living, by faith, in the very presence of the heavenly Father. And this triumphant faith was a living experience of actual spirit attainment. Jesus’ great contribution to the values of human experience was not that he revealed so many new ideas about the Father in heaven, but rather that he so magnificently and humanly demonstrated a new and higher type of living faith in God. Never on all the worlds of this universe, in the life of any one mortal, did God ever become such a living reality as in the human experience of Jesus of Nazareth.
196:0.4 (2087.4) Tämä ja kaikki muut paikallisluomuksen maailmat löytävät Mestarin Urantialla viettämästä elämästä uuden- ja korkeammantyyppisen uskonnon, sellaisen uskonnon, joka perustuu Universaalisen Isän kanssa solmittuihin henkilökohtaisiin hengellisiin suhteisiin ja jonka merkittävyyden aidon henkilökohtaisen kokemuksen korkein arvovaltaisuus täysin määrin todistaa. Tämä Jeesuksen elävä usko oli jotakin enemmän kuin älyllisen pohdinnan tulos, eikä se liioin ollut mystinen mietelmä.		196:0.4 (2087.4) In the Master’s life on Urantia, this and all other worlds of the local creation discover a new and higher type of religion, religion based on personal spiritual relations with the Universal Father and wholly validated by the supreme authority of genuine personal experience. This living faith of Jesus was more than an intellectual reflection, and it was not a mystic meditation.
196:0.5 (2087.5) Teologia voi antaa uskolle kiinteän muodon, pukea sen sanoiksi, määritelmiksi ja dogmeiksi, mutta Jeesuksen ihmiselämässä usko oli omakohtaista, elävää, omintakeista, spontaania ja puhtaasti hengellistä. Tämä usko ei ollut perinteen kunnioittamista eikä sellainen pelkkä älyllinen uskomus, jota hän olisi pitänyt pyhänä uskonkappaleena, vaan mieluumminkin se oli sellainen ylevä kokemus ja syvällinen vakaumus, joka piti häntä turvallisesti huomassaan. Hänen uskonsa oli niin todellista ja kaiken kattavaa, että se lakaisi kaikki hengelliset epäilykset ehdottomasti syrjään ja hävitti jokaisen sen kanssa ristiriidassa olevan kaipauksen. Mikään ei kyennyt riuhtaisemaan häntä pois tämän hartaan, ylevän ja lannistumattoman uskon hengellisestä ankkurista. Jopa ilmeisen tappion edessä tai pettymyksen ja uhkaavan epätoivon tuskia kärsiessään hän seisoi tyynenä Jumalan edessä, vapaana pelosta ja täysin tietoisena hengellisestä voittamattomuudesta. Jeesusta tuki elähdyttävä vakuuttuneisuus siitä, että hän omasi horjumattoman uskon, ja jokaisessa koettelevassa elämäntilanteessa hän osoitti vankkumatonta ja kyselemätöntä lojaalisuutta Isän tahtoa kohtaan. Eikä tätä verratonta uskoa lannistanut edes julma ja musertava häpeällisen kuoleman uhka.		196:0.5 (2087.5) Theology may fix, formulate, define, and dogmatize faith, but in the human life of Jesus faith was personal, living, original, spontaneous, and purely spiritual. This faith was not reverence for tradition nor a mere intellectual belief which he held as a sacred creed, but rather a sublime experience and a profound conviction which securely held him. His faith was so real and all-encompassing that it absolutely swept away any spiritual doubts and effectively destroyed every conflicting desire. Nothing was able to tear him away from the spiritual anchorage of this fervent, sublime, and undaunted faith. Even in the face of apparent defeat or in the throes of disappointment and threatening despair, he calmly stood in the divine presence free from fear and fully conscious of spiritual invincibility. Jesus enjoyed the invigorating assurance of the possession of unflinching faith, and in each of life’s trying situations he unfailingly exhibited an unquestioning loyalty to the Father’s will. And this superb faith was undaunted even by the cruel and crushing threat of an ignominious death.
196:0.6 (2088.1) Kun kysymys on uskonnollisesta tiennäyttäjästä, käy kovin usein niin, että voimakas hengellinen usko vie suoraa tietä tuhoisaan fanaattisuuteen, uskonnollisen egon suurenteluun, mutta näin ei käynyt Jeesuksen kohdalla. Hänen epätavallisen voimakas uskonsa ja henkisyytensä eivät hänen käytännön elämässään vaikuttaneet häneen epäsuotuisasti, koska tämä hengellinen ylevöityminen oli täysin tiedostamaton ja spontaani sielullinen ilmentymä hänen henkilökohtaisesta jumalakokemuksestaan.		196:0.6 (2088.1) In a religious genius, strong spiritual faith so many times leads directly to disastrous fanaticism, to exaggeration of the religious ego, but it was not so with Jesus. He was not unfavorably affected in his practical life by his extraordinary faith and spirit attainment because this spiritual exaltation was a wholly unconscious and spontaneous soul expression of his personal experience with God.
196:0.7 (2088.2) Jeesuksen kaiken voittavasta ja lannistumattomasta hengellisestä uskosta ei koskaan tullut fanaattista, sillä se ei milloinkaan koettanut saada yliotetta hänen tekemistään tasapainoisista älyllisistä arvioista käytännössä ilmenneiden jokapäiväisten sosiaalisten, taloudellisten ja moraalisten elämäntilanteiden suhteellisista arvoista. Ihmisen Poika oli oivallisella tavalla yhtenäinen ihmispersoonallisuus; hän oli täydelliset varustukset saanut jumalallinen olento; hän oli myös suurenmoisen koordinoitunut yhteen liittyneenä ihmis- ja jumalolentona, joka toimi maan päällä yhtenä ja samana persoonallisuutena. Mestari koordinoi aina sielun uskon koetellun kokemuksen myötä seuranneiden, viisautta osoittavien arviointien kanssa. Omakohtainen usko, hengellinen toivo ja moraalinen antaumus korreloituivat aina verrattomassa, harmonisen yhteenliittymisen tuottamassa uskonnollisessa yhtenäisyydessä – kaikkien inhimillisten lojaalisuuksien – henkilökohtaisen kunnian, perheeseen kohdistuvan rakkauden, uskonnollisen velvollisuuden, sosiaalisen vastuun ja taloudellisen välttämättömyyden – todellisuuden ja pyhyyden selkeän tajuamisen kanssa.		196:0.7 (2088.2) The all-consuming and indomitable spiritual faith of Jesus never became fanatical, for it never attempted to run away with his well-balanced intellectual judgments concerning the proportional values of practical and commonplace social, economic, and moral life situations. The Son of Man was a splendidly unified human personality; he was a perfectly endowed divine being; he was also magnificently co-ordinated as a combined human and divine being functioning on earth as a single personality. Always did the Master co-ordinate the faith of the soul with the wisdom-appraisals of seasoned experience. Personal faith, spiritual hope, and moral devotion were always correlated in a matchless religious unity of harmonious association with the keen realization of the reality and sacredness of all human loyalties—personal honor, family love, religious obligation, social duty, and economic necessity.
196:0.8 (2088.3) Jeesuksen usko näki asian niin, että kaikki henkiarvot löytyvät Jumalan valtakunnasta; niinpä hän sanoikin: ”Etsikää ensin taivaan valtakuntaa.” Jeesus näki pitkälle ehtineessä ja ihanteellisessa valtakunnan toveriyhteisössä ”Jumalan tahdon” toteutuman ja täyttymyksen. Hänen opetuslapsilleen opettamansa rukouksen keskeisin ajatus kuului: ”Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi.” Muodostettuaan tällä tavoin mielessään kuvan siitä, että valtakuntaan sisältyy Jumalan tahto, hän otti asiakseen ajaa sen toteutumista hämmästyttävää itsensäunohtamista ja rajatonta innostusta osoittaen. Mutta niin voimaperäisesti kuin hän tehtäväänsä suorittikin, hän ei koko epätavallisen elämänsä aikana tuonut kertaakaan julki fanaatikon raivoisuutta eikä uskonnollisen egotistin pinnallista sanahelinää.		196:0.8 (2088.3) The faith of Jesus visualized all spirit values as being found in the kingdom of God; therefore he said, “Seek first the kingdom of heaven.” Jesus saw in the advanced and ideal fellowship of the kingdom the achievement and fulfillment of the “will of God.” The very heart of the prayer which he taught his disciples was, “Your kingdom come; your will be done.” Having thus conceived of the kingdom as comprising the will of God, he devoted himself to the cause of its realization with amazing self-forgetfulness and unbounded enthusiasm. But in all his intense mission and throughout his extraordinary life there never appeared the fury of the fanatic nor the superficial frothiness of the religious egotist.
196:0.9 (2088.4) Tämä elävä usko, tämä ylevä uskonnollinen kokemus, loi Mestarin koko elämälle johdonmukaiset puitteet. Tämä hengellinen suuntautuminen hallitsi kokonaan hänen ajatteluaan ja tunne-elämäänsä, hänen uskomistaan ja rukoiluaan, hänen opetustaan ja julistustaan. Tämä pojan omakohtainen usko taivaallisen Isän suoman opastuksen ja varjelun varmuuteen ja pettämättömyyteen toi hänen ainutlaatuiseen elämäänsä sellaisen syvällisen ominaisuuden, joka edusti hengellistä todellisuutta. Ja kuitenkin tämä galilealainen, Jumalan Galilealainen, vaikka hän oli syvästi tietoinen läheisestä suhteesta jumaluuteen, vastasi oitis, kun häntä puhuteltiin Hyväksi Opettajaksi: ”Miksi sanot minua hyväksi?” Kun olemme kohdatusten näin loistavan itsensä unohtamisen kanssa, alamme käsittää, kuinka Universaalinen Isä näki mahdolliseksi niin täysimääräisesti tuoda itsensä julki hänelle ja ilmoittaa itseään hänen kauttaan maailmojen kuolevaisille.		196:0.9 (2088.4) The Master’s entire life was consistently conditioned by this living faith, this sublime religious experience. This spiritual attitude wholly dominated his thinking and feeling, his believing and praying, his teaching and preaching. This personal faith of a son in the certainty and security of the guidance and protection of the heavenly Father imparted to his unique life a profound endowment of spiritual reality. And yet, despite this very deep consciousness of close relationship with divinity, this Galilean, God’s Galilean, when addressed as Good Teacher, instantly replied, “Why do you call me good?” When we stand confronted by such splendid self-forgetfulness, we begin to understand how the Universal Father found it possible so fully to manifest himself to him and reveal himself through him to the mortals of the realms.
196:0.10 (2088.5) Tämän maailman ihmisenä Jeesus toi Jumalalle kaikista uhrilahjoista suurimman: hän pyhitti ja omisti oman tahtonsa jumalallisen tahdon täyttämistä merkitsevään majesteettiseen palveluun. Jeesus tulkitsi uskontoa aina ja johdonmukaisesti täysin Isän tahdon näkökulmasta. Tulkitessanne Mestarin elämänuraa, älkää siltä osin, kun kysymys on rukoilemisesta tai mistä tahansa muusta uskonnollisen elämän puolesta, etsikö niinkään sitä, mitä hän opetti, kuin sitä, mitä hän teki. Jeesus ei koskaan rukoillut siksi, että se olisi uskonnollinen velvollisuus. Hänelle rukous oli vilpitön hengellisen asennoitumisen ilmaus; sielulojaalisuuden julkituonti; omakohtaisen antaumuksen esilletuonti; kiitoksen osoitus; keino emotionaalisen jännityksen välttämiseksi, konfliktin torjumiseksi, ymmärryksen voimistamiseksi, mielihalujen jalontamiseksi, moraalisen päätöksen vahvistamiseksi, ajattelun rikastuttamiseksi, korkeampien mieltymysten elähdyttämiseksi, virikkeen pyhittämiseksi, näkökulman selkeyttämiseksi, uskon julkituomiseksi; tahdon ylimaallista antautumista; ylevää luottamuksen julkituontia; rohkeuden esilletuontia; ilmoitus löytämisestä; äärimmäisen antaumuksen tunnustamista; vahvistus pyhittäytymisestä; keino selvittää vaikeuksia ja yhdessä vaikuttavien sielunvoimien voimallista liikkeellepanoa, jotta ne vastustaisivat kaikkia inhimillisiä mieltymyksiä itsekkyyteen, pahuuteen ja syntiin. Hän eli nimenomaan sellaisen elämän, joka täyttyi rukoilevasta pyhittäytymisestä hänen Isänsä tahdon täyttämiseen, ja hän päätti elämänsä voitokkaasti juuri tämänmukaiseen rukoukseen. Hänen verrattoman uskonnollisen elämänsä salaisuus oli tämä tietoisuus Jumalan läsnäolosta; ja hän saavutti sen järkevästi rukoilemalla ja vilpittömästi palvomalla – pitämällä yllä katkeamatonta yhteyttä Jumalaan – eikä johdatuksin, äänten kuulemisin, näkyjen näkemisin tai erikoisin uskonnollisin menoin.		196:0.10 (2088.5) Jesus brought to God, as a man of the realm, the greatest of all offerings: the consecration and dedication of his own will to the majestic service of doing the divine will. Jesus always and consistently interpreted religion wholly in terms of the Father’s will. When you study the career of the Master, as concerns prayer or any other feature of the religious life, look not so much for what he taught as for what he did. Jesus never prayed as a religious duty. To him prayer was a sincere expression of spiritual attitude, a declaration of soul loyalty, a recital of personal devotion, an expression of thanksgiving, an avoidance of emotional tension, a prevention of conflict, an exaltation of intellection, an ennoblement of desire, a vindication of moral decision, an enrichment of thought, an invigoration of higher inclinations, a consecration of impulse, a clarification of viewpoint, a declaration of faith, a transcendental surrender of will, a sublime assertion of confidence, a revelation of courage, the proclamation of discovery, a confession of supreme devotion, the validation of consecration, a technique for the adjustment of difficulties, and the mighty mobilization of the combined soul powers to withstand all human tendencies toward selfishness, evil, and sin. He lived just such a life of prayerful consecration to the doing of his Father’s will and ended his life triumphantly with just such a prayer. The secret of his unparalleled religious life was this consciousness of the presence of God; and he attained it by intelligent prayer and sincere worship—unbroken communion with God—and not by leadings, voices, visions, or extraordinary religious practices.
196:0.11 (2089.1) Uskonto oli Jeesuksen maisessa elämässä elävä kokemus, suora ja omakohtainen siirtyminen hengellisestä kunnioittamisesta käytännölliseen vanhurskauteen. Jeesuksen usko tuotti jumalallisen hengen ylimaallisia hedelmiä. Hänen uskonsa ei ollut lapsenuskon kaltaista kypsymätöntä ja sinisilmäistä uskoa, mutta monin tavoin se kylläkin muistutti lapsen ajatusmaailman pahaa-aavistamatonta luottavaisuutta. Jeesus luotti Jumalaan paljolti niin kuin lapsi luottaa vanhempaansa. Hän tunsi syvää luottamusta universumia kohtaan – juuri sellaista luottamusta kuin lapsi tuntee vanhempiensa luomaa ympäristöä kohtaan. Jeesuksen varaukseton usko universumin pohjimmaiseen hyvyyteen muistutti hyvin paljon lapsen luottamusta maisen ympäristönsä turvallisuuteen. Hän luotti taivaalliseen Isään niin kuin lapsi turvautuu maiseen vanhempaansa, eikä hänen harras uskonsa koskaan yhtä hetkeä epäillyt, että taivaallinen Isä viime kädessä pitää huolta kaikesta. Häntä eivät häirinneet vakavasti pelko, epäilykset ja skeptisyys. Epäusko ei estänyt hänen elämänsä vapaata ja omintakeista ilmettä. Hänessä yhdistyi täysikasvuisen ihmisen horjumaton ja järkevä rohkeus uskovan lapsen vilpittömään ja luottavaiseen optimismiin. Hänen uskonsa kasvoi sellaisiin luottavaisuuden korkeuksiin, että se oli vailla pelkoa.		196:0.11 (2089.1) In the earthly life of Jesus, religion was a living experience, a direct and personal movement from spiritual reverence to practical righteousness. The faith of Jesus bore the transcendent fruits of the divine spirit. His faith was not immature and credulous like that of a child, but in many ways it did resemble the unsuspecting trust of the child mind. Jesus trusted God much as the child trusts a parent. He had a profound confidence in the universe—just such a trust as the child has in its parental environment. Jesus’ wholehearted faith in the fundamental goodness of the universe very much resembled the child’s trust in the security of its earthly surroundings. He depended on the heavenly Father as a child leans upon its earthly parent, and his fervent faith never for one moment doubted the certainty of the heavenly Father’s overcare. He was not disturbed seriously by fears, doubts, and skepticism. Unbelief did not inhibit the free and original expression of his life. He combined the stalwart and intelligent courage of a full-grown man with the sincere and trusting optimism of a believing child. His faith grew to such heights of trust that it was devoid of fear.
196:0.12 (2089.2) Jeesuksen usko saavutti puhtauden, joka on ominaista lapsen luottavaisuudelle. Hänen uskonsa oli niin ehdotonta ja epäilemätöntä, että se reagoi kaltaisiinsa kosketuksissa olon tenhoon ja maailmankaikkeuden ihmeisiin. Hän tunsi olevansa riippuvainen jumalallisesta, ja tämä tunne oli niin täysimääräinen ja luottavainen, että sen satona oli ilo ja vakuuttuneisuus ehdottomasta henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Hänen uskonnollisessa kokemuksessaan ei ollut mitään epäröivää teeskentelyä. Tässä täysikasvuisen miehen jättiläismäisessä älyn maailmassa lapsenusko hallitsi korkeimpana kaikissa uskonnolliseen tietoisuuteen liittyvissä asioissa. Eipä ihme, että hän kerran sanoi: ”Ellette tule pikkulapsen kaltaisiksi, ette astu sisälle valtakuntaan.” Vaikka Jeesuksen usko oli lapsenomaista, ei se missään mielessä ollut lapsellista.		196:0.12 (2089.2) The faith of Jesus attained the purity of a child’s trust. His faith was so absolute and undoubting that it responded to the charm of the contact of fellow beings and to the wonders of the universe. His sense of dependence on the divine was so complete and so confident that it yielded the joy and the assurance of absolute personal security. There was no hesitating pretense in his religious experience. In this giant intellect of the full-grown man the faith of the child reigned supreme in all matters relating to the religious consciousness. It is not strange that he once said, “Except you become as a little child, you shall not enter the kingdom.” Notwithstanding that Jesus’ faith was childlike, it was in no sense childish.
196:0.13 (2089.3) Jeesus ei vaadi opetuslapsiaan uskomaan häneen, vaan mieluumminkin uskomaan hänen kanssaan, uskomaan Jumalan rakkauden todellisuuteen, ja täysin luottavaisesti hyväksymään turvallisuuden, jonka luo vakuuttuneisuus siitä, että he ovat taivaallisen Isän poikia. Mestari haluaa, että kaikki hänen seuraajansa jakaisivat täysimääräisesti hänen ylimaallisen uskonsa. Mitä koskettavimmin Jeesus haastoi seuraajansa paitsi uskomaan, mitä hän uskoi, uskomaan myös niin kuin hän uskoi. Se on hänen ainoan ja suurenmoisimman ”seuraa minua” -vaatimuksensa koko merkitys.		196:0.13 (2089.3) Jesus does not require his disciples to believe in him but rather to believe with him, believe in the reality of the love of God and in full confidence accept the security of the assurance of sonship with the heavenly Father. The Master desires that all his followers should fully share his transcendent faith. Jesus most touchingly challenged his followers, not only to believe what he believed, but also to believe as he believed. This is the full significance of his one supreme requirement, “Follow me.”
196:0.14 (2090.1) Jeesuksen mainen elämä palveli yhtä ja ainoaa suurta tarkoitusta: Isän tahdon täyttämistä, ihmiselämän elämistä uskonnollisesti ja uskon keinoin. Jeesuksen usko oli luottavaista, kuin lapsen uskoa, mutta se oli täysin vailla vapauksienottavaisuutta. Hän teki haihattelemattomia ja miehekkäitä päätöksiä, hän kohtasi moninaiset pettymykset rohkeasti, hän selviytyi tavattomistakin vaikeuksista päättäväisesti ja kohtasi velvollisuuden asettamat vaatimukset sivuilleen vilkuilematta. Vaati voimakasta tahtoa ja ehtymätöntä luottavaisuutta uskoa, mitä Jeesus uskoi, ja niin kuin hän uskoi.		196:0.14 (2090.1) Jesus’ earthly life was devoted to one great purpose—doing the Father’s will, living the human life religiously and by faith. The faith of Jesus was trusting, like that of a child, but it was wholly free from presumption. He made robust and manly decisions, courageously faced manifold disappointments, resolutely surmounted extraordinary difficulties, and unflinchingly confronted the stern requirements of duty. It required a strong will and an unfailing confidence to believe what Jesus believed and as he believed.
1. Jeesus ihmisenä ^top		1. Jesus—The Man ^top
196:1.1 (2090.2) Jeesuksen antaumuksellisuus Isän tahtoa ja ihmisen palvelemista kohtaan oli jotakin enemmän kuin kuolevaisen päätöksentekoa ja ihmisen päättäväisyyttä. Se oli ehdotonta minuutensa pyhittämistä tällaiseen varauksettomaan rakkauden osoittamiseen. Olipa tosiasia Mikaelin suvereenisuudesta miten suuri hyvänsä, teidän ei pidä riistää ihmisiltä ihmis-Jeesusta. Mestari on noussut korkeuksiin ihmisenä samoin kuin Jumalana; hän kuuluu ihmisille; ihmiset kuuluvat hänelle. Miten onnetonta onkaan, että itse uskonto piti tulkita niin pahasti väärin, että se riistää kilvoittelevilta kuolevaisilta ihmis-Jeesuksen! Älkää salliko Kristuksen ihmisyydestä tai jumaluudesta käytyjen keskustelujen hämärtää sitä pelastavaa totuutta, että Jeesus Nasaretilainen oli uskonnollinen ihminen, joka uskon keinoin pääsi tietämään ja tekemään sen, mikä on Jumalan tahto; hän oli totisimmin uskonnollinen ihminen, joka konsanaan on Urantialla elänyt.		196:1.1 (2090.2) Jesus’ devotion to the Father’s will and the service of man was even more than mortal decision and human determination; it was a wholehearted consecration of himself to such an unreserved bestowal of love. No matter how great the fact of the sovereignty of Michael, you must not take the human Jesus away from men. The Master has ascended on high as a man, as well as God; he belongs to men; men belong to him. How unfortunate that religion itself should be so misinterpreted as to take the human Jesus away from struggling mortals! Let not the discussions of the humanity or the divinity of the Christ obscure the saving truth that Jesus of Nazareth was a religious man who, by faith, achieved the knowing and the doing of the will of God; he was the most truly religious man who has ever lived on Urantia.
196:1.2 (2090.3) Aika on kypsä näkemään ihmis-Jeesuksen kuvaannollinen kuolleistanousu hautakammiostaan keskelle yhdeksäntoista vuosisadan aikana kertyneitä teologisia perinteitä ja uskonnollisia dogmeja. Nasaretin Jeesusta ei pidä enää pitempään uhrata edes loistavalle käsitykselle kunnialla kruunatusta Kristuksesta. Mikä ylimaallinen palvelus se olisikaan, jos Ihmisen Poika tämän ilmoituksen välityksellä mahdollisesti taas löydettäisiin perinteisen teologian hautakammioista ja esiteltäisiin elävänä Jeesuksena hänen nimeään kantavalle kirkolle ja kaikille muille uskonnoille! Eihän uskovien muodostama kristillinen yhteisö toki epäröi tehdä sellaisia uskon ja elämäntapojen tarkistuksia, jotka antavat sille kyvyn ”seurata” Mestaria niin, että se tuo nähtäville hänen todellisen elämänsä, joka merkitsi uskonnollista omistautumista hänen Isänsä tahdon täyttämiseen ja pyhittäytymistä ihmisen epäitsekkääseen palvelemiseen. Pelkäävätkö tunnustukselliset kristityt, että itseriittoinen ja pyhittäytymätön, yhteiskunnallista arvostusta nauttiva sekä itsekästä ja huonoa taloudellista sovittautumista edustava yhteisö paljastuu? Pelkääkö institutionaalinen kristillisyys, että perinteinen kirkollinen auktoriteetti joutuu kenties uhatuksi tai tulee jopa kumotuksi, jos Galilean Jeesus asetetaan taas paikalleen kuolevaisten ihmisten mielessä ja sielussa omakohtaisen uskonnollisen elämän ihanteena? Kristilliseen sivilisaatioon kohdistuvat sosiaaliset uudelleenjärjestelyt, taloudelliset muodonmuutokset, moraaliset virvoitustoimenpiteet ja uskonnolliset tarkistukset olisivat toden totta syvällekäyviä ja vallankumouksellisia, jos Jeesuksen elävä uskonto yhtäkkiä syrjäyttäisi teologisen uskonnon Jeesuksesta.		196:1.2 (2090.3) The time is ripe to witness the figurative resurrection of the human Jesus from his burial tomb amidst the theological traditions and the religious dogmas of nineteen centuries. Jesus of Nazareth must not be longer sacrificed to even the splendid concept of the glorified Christ. What a transcendent service if, through this revelation, the Son of Man should be recovered from the tomb of traditional theology and be presented as the living Jesus to the church that bears his name, and to all other religions! Surely the Christian fellowship of believers will not hesitate to make such adjustments of faith and of practices of living as will enable it to “follow after” the Master in the demonstration of his real life of religious devotion to the doing of his Father’s will and of consecration to the unselfish service of man. Do professed Christians fear the exposure of a self-sufficient and unconsecrated fellowship of social respectability and selfish economic maladjustment? Does institutional Christianity fear the possible jeopardy, or even the overthrow, of traditional ecclesiastical authority if the Jesus of Galilee is reinstated in the minds and souls of mortal men as the ideal of personal religious living? Indeed, the social readjustments, the economic transformations, the moral rejuvenations, and the religious revisions of Christian civilization would be drastic and revolutionary if the living religion of Jesus should suddenly supplant the theologic religion about Jesus.
196:1.3 (2090.4) ”Jeesuksen seuraaminen” merkitsee hänen uskonnollisen uskonsa omakohtaista jakamista ja astumista sisälle Mestarin elämän henkeen, joka tarkoittaa epäitsekästä palvelemista ihmisen hyväksi. Yksi ihmiselämän tärkeimmistä asioista on saada selville, mitä Jeesus uskoi, löytää hänen ihanteensa ja pyrkiä toteuttamaan hänen ylevä elämäntarkoituksensa. Mitä kaikkea ihminen tietääkin, suurin arvo on kuitenkin sillä, että tuntee Jeesuksen uskonnollisen elämän ja tietää, miten hän sen eli.		196:1.3 (2090.4) To “follow Jesus” means to personally share his religious faith and to enter into the spirit of the Master’s life of unselfish service for man. One of the most important things in human living is to find out what Jesus believed, to discover his ideals, and to strive for the achievement of his exalted life purpose. Of all human knowledge, that which is of greatest value is to know the religious life of Jesus and how he lived it.
196:1.4 (2090.5) Kansanihmiset kuuntelivat Jeesusta kernaasti, ja heissä tulee jälleen saavuttamaan vastakaikua sellainen esitys, joka kertoo hänen vilpittömästä – vihkiytynyttä uskonnollista motivoitumista edustaneesta – ihmiselämästään, jos tällaisia totuuksia on määrä taas julistaa maailmalle. Ihmiset kuuntelivat häntä mieluusti, koska hän oli yksi heistä, vaatimaton maallikko; maailman suurin uskonnon opettaja oli tosiaankin maallikko.		196:1.4 (2090.5) The common people heard Jesus gladly, and they will again respond to the presentation of his sincere human life of consecrated religious motivation if such truths shall again be proclaimed to the world. The people heard him gladly because he was one of them, an unpretentious layman; the world’s greatest religious teacher was indeed a layman.
196:1.5 (2091.1) Valtakuntaan uskovien tavoitteena ei tulisi olla Jeesuksen lihallisessa hahmossa viettämän elämän ulkonaisten puolien kirjaimellinen jäljitteleminen, vaan paremminkin se, että heillä olisi sama usko; se, että he luottaisivat Jumalaan niin kuin hän luotti Jumalaan, ja uskoisivat ihmisiin niin kuin hän uskoi ihmisiin. Jeesus ei koskaan väitellyt sen paremmin Jumalan isyydestä kuin ihmisten veljeydestäkään; hän oli elävä esimerkki toisesta ja syvällinen havaintoesitys toisesta.		196:1.5 (2091.1) It should not be the aim of kingdom believers literally to imitate the outward life of Jesus in the flesh but rather to share his faith; to trust God as he trusted God and to believe in men as he believed in men. Jesus never argued about either the fatherhood of God or the brotherhood of men; he was a living illustration of the one and a profound demonstration of the other.
196:1.6 (2091.2) Aivan kuten ihmisten täytyy edetä siitä, että he tiedostavat inhimillisen, siihen, että he käsittävät jumalallisen, niin nousi Jeesuskin ihmisen olemuksesta tietoisuuteen Jumalan olemuksesta. Ja Mestari toteutti tämän suuren nousun ihmisyydestä jumalallisuuteen oman, kuolevaiselle kuuluvan älytoimintansa luomalla uskolla ja hänen sisimmässään asuneen Suuntaajan toimenpitein, kun nämä vaikuttivat yhdessä tämän tuloksen saavuttamiseen. Tähän jumalallisuuden totaalisuuden saavuttamisen faktaksi tiedostamiseen (kaiken aikaa täysin tietoisena ihmisyyden todellisuudesta) liittyi seitsemän uskotietoisuuden vaihetta, jotka merkitsivät asteittain etenevää jumalallistumista. Näiden asteittain edistyvän itsensätiedostamisen vaiheiden erottavina rajamerkkeinä olivat seuraavat Mestarin lahjoittautumiskokemukseen liittyneet erikoiset tapahtumat:		196:1.6 (2091.2) Just as men must progress from the consciousness of the human to the realization of the divine, so did Jesus ascend from the nature of man to the consciousness of the nature of God. And the Master made this great ascent from the human to the divine by the conjoint achievement of the faith of his mortal intellect and the acts of his indwelling Adjuster. The fact-realization of the attainment of totality of divinity (all the while fully conscious of the reality of humanity) was attended by seven stages of faith consciousness of progressive divinization. These stages of progressive self-realization were marked off by the following extraordinary events in the Master’s bestowal experience:
196:1.7 (2091.3) 1. Ajatuksensuuntaajan saapuminen.		196:1.7 (2091.3) 1. The arrival of the Thought Adjuster.
196:1.8 (2091.4) 2. Immanuelin sanansaattaja, joka ilmestyi hänelle Jerusalemissa hänen ollessaan suunnilleen kaksitoistavuotias.		196:1.8 (2091.4) 2. The messenger of Immanuel who appeared to him at Jerusalem when he was about twelve years old.
196:1.9 (2091.5) 3. Hänen kasteeseensa liittyneet ilmentymät.		196:1.9 (2091.5) 3. The manifestations attendant upon his baptism.
196:1.10 (2091.6) 4. Kokemukset Kirkastusvuorella.		196:1.10 (2091.6) 4. The experiences on the Mount of Transfiguration.
196:1.11 (2091.7) 5. Morontiaherääminen.		196:1.11 (2091.7) 5. The morontia resurrection.
196:1.12 (2091.8) 6. Henkiylösnousemus.		196:1.12 (2091.8) 6. The spirit ascension.
196:1.13 (2091.9) 7. Paratiisin Isän lopullinen syleily, joka antoi Mikaelille hänen omaan universumiinsa nähden rajoittamattoman hallitsijanvallan.		196:1.13 (2091.9) 7. The final embrace of the Paradise Father, conferring unlimited sovereignty of his universe.
2. Jeesuksen uskonto ^top		2. The Religion of Jesus ^top
196:2.1 (2091.10) Jonakin päivänä saattaa kristillisessä kirkossa toimeenpantava uskonpuhdistus kouraista riittävän syvältä, jotta palataan Jeesuksen, uskomme alkuunpanijan ja viimeistelijän, väärentämättömiin uskonnollisiin opetuksiin. Saatatte julistaa uskontoa Jeesuksesta, mutta teidän on pakostakin elettävä Jeesuksen uskonto. Helluntaipäivän innostuksessaan Pietari pani tahtomattaan alulle uuden uskonnon, uskonnon ylösnousseesta ja kunnialla kruunatusta Kristuksesta. Apostoli Paavali muunsi tämän uuden evankeliumin myöhemmin kristinuskoksi, uskonnoksi, jossa ruumiillistuvat hänen omat teologiset näkemyksensä ja joka kuvailee hänen omaa henkilökohtaista kokemustaan Damaskoksentien Jeesuksesta. Valtakunnan evankeliumi perustuu Galilean Jeesuksen henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen; kristinusko perustuu miltei yksinomaan apostoli Paavalin henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen. Uusi testamentti on melkein kokonaan omistettu, ei Jeesuksen tärkeän ja innoittavan uskonnollisen elämän kuvaamiseen, vaan Paavalin uskonnollisen kokemuksen käsittelemiseen ja hänen omakohtaisten uskonnollisten vakaumustensa kuvailemiseen. Ainoan merkittävän poikkeuksen äsken sanotusta muodostavat Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumin muutamien osien lisäksi Heprealaiskirje ja Jaakobin kirje. Pietarikin muisteli kirjoituksissaan Mestarinsa henkilökohtaista uskonnollista elämää vain yhden kerran. Uusi testamentti on verraton kristillinen dokumentti, mutta se on vain vähäiseltä osin jeesuslainen.		196:2.1 (2091.10) Some day a reformation in the Christian church may strike deep enough to get back to the unadulterated religious teachings of Jesus, the author and finisher of our faith. You may preach a religion about Jesus, but, perforce, you must live the religion of Jesus. In the enthusiasm of Pentecost, Peter unintentionally inaugurated a new religion, the religion of the risen and glorified Christ. The Apostle Paul later on transformed this new gospel into Christianity, a religion embodying his own theologic views and portraying his own personal experience with the Jesus of the Damascus road. The gospel of the kingdom is founded on the personal religious experience of the Jesus of Galilee; Christianity is founded almost exclusively on the personal religious experience of the Apostle Paul. Almost the whole of the New Testament is devoted, not to the portrayal of the significant and inspiring religious life of Jesus, but to a discussion of Paul’s religious experience and to a portrayal of his personal religious convictions. The only notable exceptions to this statement, aside from certain parts of Matthew, Mark, and Luke, are the Book of Hebrews and the Epistle of James. Even Peter, in his writing, only once reverted to the personal religious life of his Master. The New Testament is a superb Christian document, but it is only meagerly Jesusonian.
196:2.2 (2091.11) Jeesuksen elämä lihallisen hahmossa välittää kuvan ylimaallisesta uskonnollisesta kasvusta alkukantaista pelkoa ja inhimillistä kunnioitusta ilmentäneistä ideoista henkilökohtaisen hengellisen yhteydenpidon vuosien kautta siihen, että hän lopuksi päätyi tuntemaamme, pitkälle edistyneeseen ja ylevöityneeseen tietoisuuden tilaan, jossa hän tiedosti ykseytensä Isän kanssa. Ja näin Jeesus yhden lyhyen elämän aikana kävi läpi sen kokemuksen uskonnollis-hengellisestä edistymisestä, jonka ihminen aloittaa maan päällä ja suorittaa loppuun tavallisesti vasta Paratiisia edeltävään elämänvaiheeseen kuuluvien toinen toistaan seuraavien tasojen henkiopetuksen kouluissa tapahtuneen pitkän oleskelunsa päätteeksi. Jeesus eteni uskonnolliseen kokemukseen kuuluvien uskonvarmuuksien puhtaasti ihmiselle ominaisesta tietoisuudesta niin yleviin hengellisiin korkeuksiin, että hänellä oli vuorenvarma käsitys jumalallisesta olemuksestaan ja universumin johtamisen osalta tietoisuus läheisestä yhteydestään Universaaliseen Isään. Hän edistyi kuolevaisen riippuvuutta ilmentäneeltä matalalta tasolta, joka pani hänet spontaanisti sanomaan jollekulle häntä Hyväksi Opettajaksi sanoneelle ”Miksi sanot minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä muu kuin Jumala”, siihen ylevään tietoisuuteen jumalallisuuden saavuttamisesta, joka sai hänet huudahtamaan: ”Kuka teistä voi osoittaa minut syypääksi syntiin?” Ja tämä edistyvä nousu inhimillisestä jumalalliseen oli puhtaasti kuolevaisen saavutus. Ja kun hän oli tällä tavoin saavuttanut jumalallisuuden, hän oli yhä sama ihmis-Jeesus, Ihmisen Poika yhtä hyvin kuin Jumalan Poika.		196:2.2 (2091.11) Jesus’ life in the flesh portrays a transcendent religious growth from the early ideas of primitive awe and human reverence up through years of personal spiritual communion until he finally arrived at that advanced and exalted status of the consciousness of his oneness with the Father. And thus, in one short life, did Jesus traverse that experience of religious spiritual progression which man begins on earth and ordinarily achieves only at the conclusion of his long sojourn in the spirit training schools of the successive levels of the pre-Paradise career. Jesus progressed from a purely human consciousness of the faith certainties of personal religious experience to the sublime spiritual heights of the positive realization of his divine nature and to the consciousness of his close association with the Universal Father in the management of a universe. He progressed from the humble status of mortal dependence which prompted him spontaneously to say to the one who called him Good Teacher, “Why do you call me good? None is good but God,” to that sublime consciousness of achieved divinity which led him to exclaim, “Which one of you convicts me of sin?” And this progressing ascent from the human to the divine was an exclusively mortal achievement. And when he had thus attained divinity, he was still the same human Jesus, the Son of Man as well as the Son of God.
196:2.3 (2092.1) Markuksella, Matteuksella ja Luukkaalla on tallessa jotakin siitä ihmis-Jeesuksen kuvasta, joka esittää hänen suurenmoista kamppailuaan Jumalan tahdon selville saamiseksi ja tämän tahdon täyttämiseksi. Johannes piirtää kuvan voitokkaasta Jeesuksesta vaeltamassa maan päällä täysin jumaluudestaan tietoisena. Mestarin elämää tutkineiden tekemä suuri virhe on siinä, että jotkut ovat muodostaneet hänestä kuvan, joka esittää hänet kokonaan ihmisenä, kun toiset taas ovat ajatelleet hänen olevan pelkästään jumalallinen. Kokemuksensa alusta sen loppuun saakka hän oli kiistattomasti sekä ihmis- että jumalolento, ja on sitä edelleen.		196:2.3 (2092.1) Mark, Matthew, and Luke retain something of the picture of the human Jesus as he engaged in the superb struggle to ascertain the divine will and to do that will. John presents a picture of the triumphant Jesus as he walked on earth in the full consciousness of divinity. The great mistake that has been made by those who have studied the Master’s life is that some have conceived of him as entirely human, while others have thought of him as only divine. Throughout his entire experience he was truly both human and divine, even as he yet is.
196:2.4 (2092.2) Mutta suurin virhe tehtiin siinä, että vaikka ihmis-Jeesuksella tiedostettiin olevan uskonto, jumalallisesta Jeesuksesta (Kristuksesta) tuli silti miltei yhdessä yössä uskonto. Paavalin kristinusko varmisti jumalallisen Kristuksen palvonnan, mutta se kadotti näköpiiristään lähes kokonaan kamppailevan ja urhean Jeesus Galilealaisen, joka omakohtaisen uskonnollisen uskonsa pelottomuuden ja hänen sisimmässään vaikuttaneen Suuntaajan sankaruuden ansiosta nousi matalilta ihmisyyden tasoilta niin, että hänestä tuli yhtä jumalallisuuden kanssa, ja siten hänestä tuli se uusi ja elävä tie, jonka kautta kaikki kuolevaiset voivat samalla tavoin nousta ihmisyydestä jumalallisuuteen. Kaikissa hengellisyyden vaiheissa ja kaikissa maailmoissa olevat kuolevaiset voivat löytää Jeesuksen henkilökohtaisesta elämästä sen, mikä heitä vahvistaa ja innoittaa heidän edetessään alimmilta henkitasoilta korkeimpiin jumalallisiin arvoihin, koko omakohtaisen uskonnollisen kokemuksen alusta sen loppuun.		196:2.4 (2092.2) But the greatest mistake was made in that, while the human Jesus was recognized as having a religion, the divine Jesus (Christ) almost overnight became a religion. Paul’s Christianity made sure of the adoration of the divine Christ, but it almost wholly lost sight of the struggling and valiant human Jesus of Galilee, who, by the valor of his personal religious faith and the heroism of his indwelling Adjuster, ascended from the lowly levels of humanity to become one with divinity, thus becoming the new and living way whereby all mortals may so ascend from humanity to divinity. Mortals in all stages of spirituality and on all worlds may find in the personal life of Jesus that which will strengthen and inspire them as they progress from the lowest spirit levels up to the highest divine values, from the beginning to the end of all personal religious experience.
196:2.5 (2092.3) Uutta testamenttia kirjoitettaessa sen kirjoittajat uskoivat kuolleista nousseen Kristuksen jumalallisuuteen mitä syvimmin, mutta sen lisäksi he uskoivat hartaasti ja vilpittömästi myös siihen, että hän tulisi välittömästi takaisin maan päälle viedäkseen päätökseen taivaallisen valtakunnan pystytystyön. Tämä vahva usko Herran välittömään paluuseen oli hyvin paljossa syynä siihen, miksi teksteistä jätettiin herkästi pois viittaukset, jotka olisivat tuoneet esille Mestarin puhtaasti inhimilliset kokemukset ja ominaisuudet. Koko kristillinen liike kallistui poispäin kuvasta, joka esitti Jeesus Nasaretilaisen ihmisenä, kohti kuolleista nousseen Kristuksen, kunnialla kruunatun ja kohta palaavan Herran Jeesuksen Kristuksen, ihannointia.		196:2.5 (2092.3) At the time of the writing of the New Testament, the authors not only most profoundly believed in the divinity of the risen Christ, but they also devotedly and sincerely believed in his immediate return to earth to consummate the heavenly kingdom. This strong faith in the Lord’s immediate return had much to do with the tendency to omit from the record those references which portrayed the purely human experiences and attributes of the Master. The whole Christian movement tended away from the human picture of Jesus of Nazareth toward the exaltation of the risen Christ, the glorified and soon-returning Lord Jesus Christ.
196:2.6 (2092.4) Jeesus perusti uskonnon, jonka sisältönä on Jumalan tahdon täyttämisessä ja ihmisten veljeskunnan palvelemisessa saatu henkilökohtainen kokemus. Paavali puolestaan perusti uskonnon, jossa kunnialla kruunatusta Jeesuksesta tuli palvonnan kohde ja jossa veljeskunta koostui jumalalliseen Kristukseen uskovista uskovaistovereista. Jeesuksen lahjoittautumisessa nämä kummatkin käsitykset olivat hänen jumalallis-inhimillisessä elämässään potentiaalisina, ja on todella sääli, etteivät hänen seuraajansa onnistuneet luomaan yhtenäistä uskontoa, joka olisi saattanut asianmukaisella tavalla tunnustaa Mestarin sekä ihmis- että jumalallisen olemuksen sillä tavoin kuin ne hänen maisessa elämässään kietoutuivat erottamattomasti yhteen ja sillä tavoin kuin ne niin loistavalla tavalla tuotiin esille alkuperäisessä valtakunnan evankeliumissa.		196:2.6 (2092.4) Jesus founded the religion of personal experience in doing the will of God and serving the human brotherhood; Paul founded a religion in which the glorified Jesus became the object of worship and the brotherhood consisted of fellow believers in the divine Christ. In the bestowal of Jesus these two concepts were potential in his divine-human life, and it is indeed a pity that his followers failed to create a unified religion which might have given proper recognition to both the human and the divine natures of the Master as they were inseparably bound up in his earth life and so gloriously set forth in the original gospel of the kingdom.
196:2.7 (2093.1) Jotkin Jeesuksen väkevin sanoin julkituomista ajatuksista eivät teitä järkyttäisi eivätkä hämmentäisi, jos muistaisitte hänen olleen maailman varauksettomin ja antaumuksellisin uskonnonharjoittaja. Hän oli viimeiseen asti pyhittäytynyt kuolevainen, omistautunut täyttämään Isänsä tahdon ehdoitta. Monet hänen näennäisesti kovasanaiset lausumansa olivat luonteeltaan enemmänkin henkilökohtaista uskontunnustusta ja antaumuksen vakuutusta kuin hänen seuraajilleen annettuja käskyjä. Ja juuri tämä tarkoitusperien yksiselitteisyys ja epäitsekäs antaumus tekivät mahdolliseksi hänen päästä yhden lyhyen elämän kuluessa niin tavattoman pitkälle ihmismielen valloittamisessa. Moni hänen julistuksistaan tulisi katsoa mieluumminkin tunnustukseksi siitä, mitä hän vaati itseltään, kuin siitä, mitä hän edellytti kaikilta seuraajiltaan. Valtakunnan asialle omistautuessaan Jeesus poltti kaikki sillat takanaan; hän uhrasi kaiken, mikä esti Isän tahdon täyttämisen.		196:2.7 (2093.1) You would be neither shocked nor disturbed by some of Jesus’ strong pronouncements if you would only remember that he was the world’s most wholehearted and devoted religionist. He was a wholly consecrated mortal, unreservedly dedicated to doing his Father’s will. Many of his apparently hard sayings were more of a personal confession of faith and a pledge of devotion than commands to his followers. And it was this very singleness of purpose and unselfish devotion that enabled him to effect such extraordinary progress in the conquest of the human mind in one short life. Many of his declarations should be considered as a confession of what he demanded of himself rather than what he required of all his followers. In his devotion to the cause of the kingdom, Jesus burned all bridges behind him; he sacrificed all hindrances to the doing of his Father’s will.
196:2.8 (2093.2) Jeesus siunasi köyhiä, koska nämä tavallisesti olivat vilpittömiä ja hurskaita; hän tuomitsi rikkaat, koska nämä olivat tavallisesti siveettömiä ja epäuskonnollisia. Yhtä lailla hän kuitenkin tuomitsisi epäuskonnollisen köyhäläisen ja ylistäisi pyhittäytynyttä ja harrasta rahamiestä.		196:2.8 (2093.2) Jesus blessed the poor because they were usually sincere and pious; he condemned the rich because they were usually wanton and irreligious. He would equally condemn the irreligious pauper and commend the consecrated and worshipful man of wealth.
196:2.9 (2093.3) Jeesus sai ihmiset tuntemaan olonsa kotoisaksi maailmassa; hän vapahti heidät tabujen orjuudesta ja opetti heille, ettei maailma pohjimmiltaan ole paha. Hän ei kaivannut päästä pakoon maista elämäänsä; hän hallitsi keinon, jolla lihallishahmoisina täytetään oivallisesti Isän tahto. Hän ylsi idealistiseen uskonnolliseen elämään keskellä realistista maailmaa. Jeesus ei jakanut Paavalin pessimististä ihmiskuntanäkemystä. Mestari piti ihmisiä Jumalan poikina, ja hänellä oli ennakkonäkemys siitä, että eloonjäämisen valinneita odotti suurenmoinen ja ikuinen tulevaisuus. Hän ei ollut moraalinen skeptikko, vaan hän näki ihmisen myönteisesti, ei kielteisesti. Useimmat ihmiset olivat hänestä pikemminkin heikkoja kuin pahoja, enemmänkin vailla mieltä kuin vailla hyveellisyyttä. Mutta oli heidän tilansa mikä hyvänsä, he olivat kaikki Jumalan lapsia ja hänen veljiään.		196:2.9 (2093.3) Jesus led men to feel at home in the world; he delivered them from the slavery of taboo and taught them that the world was not fundamentally evil. He did not long to escape from his earthly life; he mastered a technique of acceptably doing the Father’s will while in the flesh. He attained an idealistic religious life in the very midst of a realistic world. Jesus did not share Paul’s pessimistic view of humankind. The Master looked upon men as the sons of God and foresaw a magnificent and eternal future for those who chose survival. He was not a moral skeptic; he viewed man positively, not negatively. He saw most men as weak rather than wicked, more distraught than depraved. But no matter what their status, they were all God’s children and his brethren.
196:2.10 (2093.4) Hän opetti ihmisiä arvostamaan itsensä korkealle ajallisuudessa ja ikuisuudessa. Kun Jeesuksella oli näin korkea käsitys ihmisistä, niin juuri siitä johtuu, että hän oli valmis uhraamaan voimansa väsymättömään ihmiskunnan palvelemiseen. Ja juuri tämä finiittisen infiniittinen arvo olikin se, joka teki kultaisesta säännöstä hänen uskonnossaan elintärkeän tekijän. Missä on kuolevainen, jota Jeesuksen häntä kohtaan tuntema tavaton luottamus ei ylentäisi?		196:2.10 (2093.4) He taught men to place a high value upon themselves in time and in eternity. Because of this high estimate which Jesus placed upon men, he was willing to spend himself in the unremitting service of humankind. And it was this infinite worth of the finite that made the golden rule a vital factor in his religion. What mortal can fail to be uplifted by the extraordinary faith Jesus has in him?
196:2.11 (2093.5) Jeesus ei esittänyt mitään sääntöjä, jotka olisivat palvelleet sosiaalista edistystä, sillä hänen tehtävänsä oli uskonnollinen, ja uskonto on puhtaasti yksilökohtainen kokemus. Ei ole toivoakaan siitä, että yhteiskunnan kaukaisintakaan tavoitetta edustava perimmäinen päämäärä voisi koskaan nousta Jumalan isyyden tunnustamiseen perustuvan Jeesuksen veljeskunnan yläpuolelle. Kaiken sosiaalisen tavoitteellisuuden ihanne voi todellistua vain tämän jumalallisen valtakunnan tulemisessa.		196:2.11 (2093.5) Jesus offered no rules for social advancement; his was a religious mission, and religion is an exclusively individual experience. The ultimate goal of society’s most advanced achievement can never hope to transcend Jesus’ brotherhood of men based on the recognition of the fatherhood of God. The ideal of all social attainment can be realized only in the coming of this divine kingdom.
3. Uskonnon korkeimmuus ^top		3. The Supremacy of Religion ^top
196:3.1 (2093.6) Henkilökohtainen, hengellinen uskonnollinen kokemus on tehokas ratkaisu useimpiin kuolevaisen kohtaamiin vaikeuksiin. Se on kaikkien inhimillisten ongelmien tehokas lajittelija, arvioija ja muokkaaja. Uskonto ei poista tai hävitä inhimillisiä vaikeuksia, mutta se kylläkin hälventää, suodattaa ja valottaa niitä ja nousee niiden yläpuolelle. Todellinen uskonto yhdistää persoonallisuuden niin, että se sopeutuu tehokkaasti kaikkiin kuolevaiseen kohdistuviin vaatimuksiin. Uskonnollinen usko – ihmisen sisimmässä olevan jumalallisen läsnäolevan positiivinen johdatus – antaa Jumalaa tuntevalle ihmiselle poikkeuksetta kyvyn päästä sen kuilun yli, joka ammottaa toisaalta Universaalisen Ensimmäisen Syyn käsitteenä Se tiedostavan älyllisen logiikan ja toisaalta sielun antamien positiivisten vakuutusten välillä, jotka todistavat tämän Ensimmäisen Syyn olevan Hän, Jeesuksen evankeliumin taivaallinen Isä, ihmisen pelastuksen persoonallinen Jumala.		196:3.1 (2093.6) Personal, spiritual religious experience is an efficient solvent for most mortal difficulties; it is an effective sorter, evaluator, and adjuster of all human problems. Religion does not remove or destroy human troubles, but it does dissolve, absorb, illuminate, and transcend them. True religion unifies the personality for effective adjustment to all mortal requirements. Religious faith—the positive leading of the indwelling divine presence—unfailingly enables the God-knowing man to bridge that gulf existing between the intellectual logic which recognizes the Universal First Cause as It and those positive affirmations of the soul which aver this First Cause is He, the heavenly Father of Jesus’ gospel, the personal God of human salvation.
196:3.2 (2094.1) Universaalisessa todellisuudessa on täsmälleen kolme elementtiä: tosiasia, idea ja suhde. Uskonnollinen tietoisuus identifioi nämä realiteetit tieteeksi, filosofiaksi ja totuudeksi. Filosofia tuntisi mieltymystä pitää näitä toimintoja järkenä, viisautena ja uskona – fyysisenä todellisuutena, älyllisenä todellisuutena ja hengellisenä todellisuutena. Meillä on tapana nimittää näitä realiteetteja esineelliseksi olevaiseksi, merkitykseksi ja arvoksi.		196:3.2 (2094.1) There are just three elements in universal reality: fact, idea, and relation. The religious consciousness identifies these realities as science, philosophy, and truth. Philosophy would be inclined to view these activities as reason, wisdom, and faith—physical reality, intellectual reality, and spiritual reality. We are in the habit of designating these realities as thing, meaning, and value.
196:3.3 (2094.2) Yhä pitemmälle pääsevä todellisuuden käsittäminen merkitsee samaa kuin Jumalaa lähestyminen. Jumalan löytäminen, tietoisuus samastumisesta todellisuuteen, merkitsee samaa kuin minuutensa täysimääräistymisen – minuuden kaikkeuden, minuuden totaalisuuden – kokeminen. Totaalisen todellisuuden kokeminen on yhtä kuin Jumalan täysimääräinen tajuaminen, jumalantuntemiskokemuksen lopullisuus.		196:3.3 (2094.2) The progressive comprehension of reality is the equivalent of approaching God. The finding of God, the consciousness of identity with reality, is the equivalent of the experiencing of self-completion—self-entirety, self-totality. The experiencing of total reality is the full realization of God, the finality of the God-knowing experience.
196:3.4 (2094.3) Täysimääräinen yhteenveto ihmiselämästä on tieto siitä, että ihmistä opettaa tosiasiatieto, että häntä jalontaa viisaus ja että hänet pelastaa – vanhurskauttaa – uskonnollinen usko.		196:3.4 (2094.3) The full summation of human life is the knowledge that man is educated by fact, ennobled by wisdom, and saved—justified—by religious faith.
196:3.5 (2094.4) Fyysisen varmuuden pohjana on tieteen logiikkaa, moraalisen varmuuden perustana on filosofian viisaus, hengellisen varmuuden perustana on aidon uskonnollisen kokemuksen totuus.		196:3.5 (2094.4) Physical certainty consists in the logic of science; moral certainty, in the wisdom of philosophy; spiritual certainty, in the truth of genuine religious experience.
196:3.6 (2094.5) Ihmisen mieli voi saavuttaa korkeita hengellisen ymmärryksen tasoja ja vastaavia arvojen jumalallisuuden sfäärejä siksi, ettei se ole kokonaan aineellinen. Ihmisen mielessä on henkiydin – jumalallista läsnäoloa edustava Suuntaaja. On olemassa kolme erillistä todistetta siitä, että ihmismielessä asuu henki:		196:3.6 (2094.5) The mind of man can attain high levels of spiritual insight and corresponding spheres of divinity of values because it is not wholly material. There is a spirit nucleus in the mind of man—the Adjuster of the divine presence. There are three separate evidences of this spirit indwelling of the human mind:
196:3.7 (2094.6) 1. Humanitaarinen yhteenkuuluvuus – rakkaus. Puhtaasti eläinperäinen mieli saattaa itsepuolustuksen takia olla laumahakuinen, mutta vain hengen asuttama äly on epäitsekkäästi altruistinen ja varauksettomasti rakastava.		196:3.7 (2094.6) 1. Humanitarian fellowship—love. The purely animal mind may be gregarious for self-protection, but only the spirit-indwelt intellect is unselfishly altruistic and unconditionally loving.
196:3.8 (2094.7) 2. Universumin tulkitseminen – viisaus. Vain hengen asuttama mieli kykenee käsittämään, että universumi on yksilöä kohtaan ystävällinen.		196:3.8 (2094.7) 2. Interpretation of the universe—wisdom. Only the spirit-indwelt mind can comprehend that the universe is friendly to the individual.
196:3.9 (2094.8) 3. Elämän hengellinen arvioiminen – palvonta. Vain hengen asuttama ihminen voi tajuta jumalallisen läsnäolevan ja koettaa päästä täysimääräisempään kokemukseen tästä jumalallisuuden esimausta ja sen suhteen.		196:3.9 (2094.8) 3. Spiritual evaluation of life—worship. Only the spirit-indwelt man can realize the divine presence and seek to attain a fuller experience in and with this foretaste of divinity.
196:3.10 (2094.9) Ihmismieli ei luo todellisia arvoja, ihmisen kokemus ei tuota universumiymmärrystä. Mitä tulee ymmärrykseen, moraalisten arvojen tiedostamiseen ja hengellisten merkitysten erottamiseen, ihmismieli ei niiden osalta voi tehdä muuta kuin löytää, tiedostaa, tulkita ja valita.		196:3.10 (2094.9) The human mind does not create real values; human experience does not yield universe insight. Concerning insight, the recognition of moral values and the discernment of spiritual meanings, all that the human mind can do is to discover, recognize, interpret, and choose.
196:3.11 (2094.10) Maailmankaikkeuden moraalisista arvoista tulee älyllisesti haltuun otettuja käytettäessä kuolevaismielen kolmea oikeutta perusratkaisujen tai -valintojen tekemiseen:		196:3.11 (2094.10) The moral values of the universe become intellectual possessions by the exercise of the three basic judgments, or choices, of the mortal mind:
196:3.12 (2094.11) 1. Minää koskeva ratkaisu – moraalinen valinta.		196:3.12 (2094.11) 1. Self-judgment—moral choice.
196:3.13 (2094.12) 2. Sosiaalista yhteisöä koskeva ratkaisu – eettinen valinta.		196:3.13 (2094.12) 2. Social-judgment—ethical choice.
196:3.14 (2094.13) 3. Jumalaa koskeva ratkaisu – uskonnollinen valinta.		196:3.14 (2094.13) 3. God-judgment—religious choice.
196:3.15 (2094.14) Tästä käy ilmi, että kaikki inhimillinen edistyminen tapahtuu menetelmällä, jossa yhdistyvät ilmoitus ja evoluutio.		196:3.15 (2094.14) Thus it appears that all human progress is effected by a technique of conjoint revelational evolution.
196:3.16 (2094.15) Ellei ihmisessä asuisi jumalallista rakastajaa, hän ei kykenisi epäitsekkääseen ja hengelliseen rakastamiseen. Ellei mielessä eläisi tulkitsijaa, ihminen ei kykenisi todenmukaisesti tajuamaan maailmankaikkeuden ykseyttä. Ellei ihmisen sisimmässä asuisi arvioijaa, hän ei voisi mitenkään arvioida moraalisia arvoja eikä tiedostaa hengellisiä merkityksiä. Ja tämä rakastaja on peräisin itsestään infiniittisen rakkauden lähteestä, tämä tulkitsija on osa Universaalista Ykseyttä, tämä arvioija on jumalallisen ja ikuisen todellisuuden sisältämien kaikkien absoluuttisten arvojen Keskuksen ja Lähteen lapsi.		196:3.16 (2094.15) Unless a divine lover lived in man, he could not unselfishly and spiritually love. Unless an interpreter lived in the mind, man could not truly realize the unity of the universe. Unless an evaluator dwelt with man, he could not possibly appraise moral values and recognize spiritual meanings. And this lover hails from the very source of infinite love; this interpreter is a part of Universal Unity; this evaluator is the child of the Center and Source of all absolute values of divine and eternal reality.
196:3.17 (2095.1) Uskonnollista merkitystä omaava moraalinen arvioiminen, hengellinen ymmärrys, merkitsee samalla yksilön tekemää valintaa hyvän ja pahan, totuuden ja erheen, aineellisen ja hengellisen, inhimillisen ja jumalallisen, ajallisuuden ja ikuisuuden välillä. Ihmisen eloonjääminen on suuressa määrin riippuvainen siitä, pyhitetäänkö ihmistahto tekemään valinta niiden arvojen hyväksi, jotka tämä henkiarvojen lajittelija, sisimmässä oleva tulkitsija ja yhdistäjä, on valikoinut. Omakohtainen uskonnollinen kokemus sisältää kaksi vaihetta: ihmismielessä tapahtuva löytäminen ja ihmisen sisimmässä olevan jumalallisen hengen esittämä ilmoitus. Ihminen tai jopa kokonainen sukupolvi saattaa ylenmääräisen viisastelun tuloksena tai tunnustuksellisten uskonnonharjoittajien epäuskonnollisen käyttäytymisen seurauksena päättää lykätä tuonnemmaksi ponnistelut heissä asuvan Jumalan löytämiseksi, ja heille saattaa käydä, että he eivät edisty jumalallisessa paljastumisessa eivätkä saavuta sitä. Mutta sisimmässä asuvan Ajatuksensuuntaajan läsnäolon ja vaikutuksen vuoksi tällaiset hengellistä edistymättömyyttä edustavat asenteet eivät voi olla pitkäaikaisia.		196:3.17 (2095.1) Moral evaluation with a religious meaning—spiritual insight—connotes the individual’s choice between good and evil, truth and error, material and spiritual, human and divine, time and eternity. Human survival is in great measure dependent on consecrating the human will to the choosing of those values selected by this spirit-value sorter—the indwelling interpreter and unifier. Personal religious experience consists in two phases: discovery in the human mind and revelation by the indwelling divine spirit. Through oversophistication or as a result of the irreligious conduct of professed religionists, a man, or even a generation of men, may elect to suspend their efforts to discover the God who indwells them; they may fail to progress in and attain the divine revelation. But such attitudes of spiritual nonprogression cannot long persist because of the presence and influence of the indwelling Thought Adjusters.
196:3.18 (2095.2) Tämä syvällinen kokemus, joka kertoo, että jumalallisen sisimmässäolo on todellista, nousee ikiajat sen karkean materialistisen tekniikan yläpuolelle, jota fyysiset tieteet edustavat. Hengellistä iloa ei voi panna mikroskoopin linssin alle, rakkautta ei voi punnita vaakakupissa, moraalisia arvoja ei voi mitata eikä hengellisen palvonnan laatua voi arvioida.		196:3.18 (2095.2) This profound experience of the reality of the divine indwelling forever transcends the crude materialistic technique of the physical sciences. You cannot put spiritual joy under a microscope; you cannot weigh love in a balance; you cannot measure moral values; neither can you estimate the quality of spiritual worship.
196:3.19 (2095.3) Heprealaisilla oli moraalisen ylevyyden uskonto, kreikkalaiset kehittivät kauneuden uskonnon, Paavali ja hänen hengenheimolaisensa perustivat uskon, toivon ja lähimmäisenrakkauden uskonnon. Jeesus toi esille rakkauden uskonnon ja oli siitä esimerkkinä: turvallisuudesta Isän rakkaudessa ynnä ilosta ja tyydytyksestä, jotka seuraavat siitä, että ihmisten veljeskuntaa palvelemalla jakaa tämän rakkauden.		196:3.19 (2095.3) The Hebrews had a religion of moral sublimity; the Greeks evolved a religion of beauty; Paul and his conferees founded a religion of faith, hope, and charity. Jesus revealed and exemplified a religion of love: security in the Father’s love, with joy and satisfaction consequent upon sharing this love in the service of the human brotherhood.
196:3.20 (2095.4) Joka kerta kun ihminen tekee harkintaa osoittavan moraalisen valinnan, hän kokee välittömästi, miten uusi jumalallinen aalto tulvehtii hänen sieluunsa. Moraalisen valinnan tekeminen tekee uskonnosta vaikuttimen, joka ohjaa sisäistä reagointia ulkoisiin olosuhteisiin. Mutta tällainen todellinen uskonto ei ole puhtaasti subjektiivinen kokemus. Se tuo julki sen yksilön koko subjektiivisuuden, jonka reagointi totaaliseen objektiivisuuteen – universumiin ja sen Tekijään – on mielekästä ja älykästä.		196:3.20 (2095.4) Every time man makes a reflective moral choice, he immediately experiences a new divine invasion of his soul. Moral choosing constitutes religion as the motive of inner response to outer conditions. But such a real religion is not a purely subjective experience. It signifies the whole of the subjectivity of the individual engaged in a meaningful and intelligent response to total objectivity—the universe and its Maker.
196:3.21 (2095.5) Herkkä ja ylimaallinen rakastamisen ja rakastettunaolemisen kokemus ei siksi, että se on varsin puhtaasti subjektiivista, ole pelkkä psyykkinen harha. Ainoa kuolevaisiin olentoihin liittyvä todella jumalallinen ja objektiivinen realiteetti, Ajatuksensuuntaaja, toimii ihmisen havaintokulmasta katsottuna näennäisesti yksinomaan subjektiivisena ilmiönä. Ihmisen yhteydenpito korkeimpaan objektiiviseen todellisuuteen, Jumalaan, tapahtuu vain sen puhtaasti subjektiivisen kokemuksen kautta, että tuntee häntä, palvoo häntä ja että tajuaa olevansa hänen poikansa.		196:3.21 (2095.5) The exquisite and transcendent experience of loving and being loved is not just a psychic illusion because it is so purely subjective. The one truly divine and objective reality that is associated with mortal beings, the Thought Adjuster, functions to human observation apparently as an exclusively subjective phenomenon. Man’s contact with the highest objective reality, God, is only through the purely subjective experience of knowing him, of worshiping him, of realizing sonship with him.
196:3.22 (2095.6) Todellinen uskonnollinen palvonta ei ole itsepetosta merkitsevää turhanaikaista monologia. Palvonta on henkilökohtaista yhteydenpitoa siihen, mikä on jumalallisen todellista; siihen, mikä on todellisuuden varsinainen lähde. Palvonnan avulla ihminen pyrkii olemaan parempi, ja sillä keinoin hän lopulta saavuttaa parhaan.		196:3.22 (2095.6) True religious worship is not a futile monologue of self-deception. Worship is a personal communion with that which is divinely real, with that which is the very source of reality. Man aspires by worship to be better and thereby eventually attains the best.
196:3.23 (2095.7) Totuuden, kauneuden ja hyvyyden ihannointi ja yritys palvella niitä ei korvaa aitoa uskonnollista kokemusta – hengellistä todellisuutta. Psykologia ja idealismi eivät merkitse samaa kuin uskonnollinen todellisuus. Ihmisälyn projektiot voivat tosiaankin kummuta vääriä jumalia – jumalia, jotka ovat ihmisen kuvia –, mutta todellinen jumalatietoisuus ei kumpua sellaisesta lähteestä. Jumalatietoisuus piilee ihmisen sisimmässä olevassa hengessä. Monet ihmisen uskonnollisista järjestelmistä ovat peräisin ihmisälyn kehitelmistä, mutta jumalatietoisuus ei välttämättä ole osa näitä uskonnollista orjuutta edustavia irvokkaita järjestelmiä.		196:3.23 (2095.7) The idealization and attempted service of truth, beauty, and goodness is not a substitute for genuine religious experience—spiritual reality. Psychology and idealism are not the equivalent of religious reality. The projections of the human intellect may indeed originate false gods—gods in man’s image—but the true God-consciousness does not have such an origin. The God-consciousness is resident in the indwelling spirit. Many of the religious systems of man come from the formulations of the human intellect, but the God-consciousness is not necessarily a part of these grotesque systems of religious slavery.
196:3.24 (2095.8) Jumala ei ole mikään pelkkä ihmisen idealismin luoma keksintö, vaan hän on kaikkien tällaisten eläimellisyyden yläpuolelle nousevien syvällisten näkemysten ja arvojen nimenomainen lähde. Jumala ei ole hypoteesi, joka on kehitelty yhdistämään ihmiskäsitykset totuudesta, kauneudesta ja hyvyydestä, vaan hän on se rakkautta oleva persoonallisuus, josta kaikki nämä universumiilmentymät juontuvat. Kohti paratiisirealiteetteja nousevien kuolevaisten kokemuksen yhä suurempi hengellisyys yhdistää ihmisen maailman totuuden, kauneuden ja hyvyyden. Totuuden, kauneuden ja hyvyyden ykseys on tajuttavissa vain Jumalaa tuntevan persoonallisuuden hengellisessä kokemuksessa.		196:3.24 (2095.8) God is not the mere invention of man’s idealism; he is the very source of all such superanimal insights and values. God is not a hypothesis formulated to unify the human concepts of truth, beauty, and goodness; he is the personality of love from whom all of these universe manifestations are derived. The truth, beauty, and goodness of man’s world are unified by the increasing spirituality of the experience of mortals ascending toward Paradise realities. The unity of truth, beauty, and goodness can only be realized in the spiritual experience of the God-knowing personality.
196:3.25 (2096.1) Moraalisuus on omakohtaiselle jumalatietoisuudelle, Suuntaajan sisäisen läsnäolon henkilökohtaiselle tajuamiselle, välttämätön ennalta olemassa oleva maaperä, mutta tällainen moraalisuus ei ole uskonnollisen kokemuksen ja siitä seuraavan hengellisen ymmärryksen lähde. Moraalinen olemus on eläimellisyyden yläpuolella, mutta hengellisyyden alapuolella. Moraalisuus merkitsee samaa kuin velvollisuuden tiedostaminen, oikean ja väärän käsitteiden olemassaolon tajuaminen. Moraalin alue on eläintyyppisen ja ihmistyyppisen mielen välissä, samalla tavoin kuin morontia toimii persoonallisuuden tuloksiinpääsyn aineellisen sfäärin ja hengellisen sfäärin välillä.		196:3.25 (2096.1) Morality is the essential pre-existent soil of personal God-consciousness, the personal realization of the Adjuster’s inner presence, but such morality is not the source of religious experience and the resultant spiritual insight. The moral nature is superanimal but subspiritual. Morality is equivalent to the recognition of duty, the realization of the existence of right and wrong. The moral zone intervenes between the animal and the human types of mind as morontia functions between the material and the spiritual spheres of personality attainment.
196:3.26 (2096.2) Evolutionaarinen mieli kykenee löytämään lain, moraalin ja etiikan; mutta lahjaksi annettu henki, sisimmässä oleva Suuntaaja, paljastaa kehittyvälle ihmismielelle lainsäätäjän, kaiken toden, kauniin ja hyvän Isä-lähteen. Ja tällaisella valistuneella ihmisellä on sellainen uskonto ja hänet on niin hengellisesti varustettu, että hän voi aloittaa pitkän ja jännittävän etsinnän Jumalan löytämiseksi.		196:3.26 (2096.2) The evolutionary mind is able to discover law, morals, and ethics; but the bestowed spirit, the indwelling Adjuster, reveals to the evolving human mind the lawgiver, the Father-source of all that is true, beautiful, and good; and such an illuminated man has a religion and is spiritually equipped to begin the long and adventurous search for God.
196:3.27 (2096.3) Moraalisuus ei ole välttämättä hengellistä, vaan se voi olla täysin ja puhtaasti ihmisperäistä, jos kohta todellinen uskonto kohottaakin kaikkia moraalisia arvoja, tekee niistä merkityksellisempiä. Uskonnoton moraalisuus ei kykene tuomaan esille perimmäistä hyvyyttä, eikä se myöskään kykene huolehtimaan edes omien moraalisten arvojensa säilymisestä. Uskonto pitää huolen siitä, että kaikki se lisääntyy, nousee kunniaan ja tulee varmasti säilymään, minkä moraalisuus tiedostaa ja hyväksyy.		196:3.27 (2096.3) Morality is not necessarily spiritual; it may be wholly and purely human, albeit real religion enhances all moral values, makes them more meaningful. Morality without religion fails to reveal ultimate goodness, and it also fails to provide for the survival of even its own moral values. Religion provides for the enhancement, glorification, and assured survival of everything morality recognizes and approves.
196:3.28 (2096.4) Uskonto on tieteen, taiteen, filosofian, etiikan ja moraalin yläpuolella, muttei niistä riippumaton. Ne ovat ihmiskokemuksessa – niin omakohtaisessa kuin sosiaalisessakin kokemuksessa – kaikki erottamattomasti toisiinsa liittyviä. Uskonto on ihmisen verrattomin kokemus kuolevaisen olemuksesta, mutta finiittinen kieli estää ikiajat sellaisen, että teologia joskus kykenisi todellisuutta vastaavalla tavalla kuvailemaan todellista uskonnollista kokemusta.		196:3.28 (2096.4) Religion stands above science, art, philosophy, ethics, and morals, but not independent of them. They are all indissolubly interrelated in human experience, personal and social. Religion is man’s supreme experience in the mortal nature, but finite language makes it forever impossible for theology ever adequately to depict real religious experience.
196:3.29 (2096.5) Uskonnollisella ymmärryksellä on kyky muuttaa tappio korkeammiksi kaipauksiksi ja uusiksi tavoitteiksi. Rakkaus on se korkein liikkeelle paneva voima, jota ihminen voi universumiylösnousemuksensa kuluessa käyttää. Mutta totuudesta, kauneudesta ja hyvyydestä riisuttuna rakkaus on vain tunnetila, filosofinen vääristymä, psyykkinen harha, hengellinen harhakuva. Rakkaudelle on morontia- ja henkiedistymisen toinen toistaan seuraavilla tasoilla annettava aina uusi määritelmä.		196:3.29 (2096.5) Religious insight possesses the power of turning defeat into higher desires and new determinations. Love is the highest motivation which man may utilize in his universe ascent. But love, divested of truth, beauty, and goodness, is only a sentiment, a philosophic distortion, a psychic illusion, a spiritual deception. Love must always be redefined on successive levels of morontia and spirit progression.
196:3.30 (2096.6) Taide on tulos ihmisen yrityksestä paeta aineellisessa ympäristössään vallitsevaa kauneuden puutetta; se on ele morontiatason suuntaan. Tiede edustaa ihmisen pyrkimystä aineellisen maailmankaikkeuden ilmeisten arvoitusten ratkaisemiseksi. Filosofia on ihmisen yritys inhimillisen kokemuksen yhdistämiseksi. Uskonto merkitsee ihmisen verrattominta elettä, hänen suurenmoista kurottautumistaan kohti lopullista todellisuutta, hänen lujaa aikomustaan löytää Jumala ja olla hänen kaltaisensa.		196:3.30 (2096.6) Art results from man’s attempt to escape from the lack of beauty in his material environment; it is a gesture toward the morontia level. Science is man’s effort to solve the apparent riddles of the material universe. Philosophy is man’s attempt at the unification of human experience. Religion is man’s supreme gesture, his magnificent reach for final reality, his determination to find God and to be like him.
196:3.31 (2096.7) Uskonnollisen kokemuksen maailmassa hengellinen mahdollisuus on potentiaalista todellisuutta. Ihmistä hengellisesti eteenpäin kannustava halu ei ole psyykkinen harha. Saattaa olla, ettei ihan kaikki, mitä ihminen universumista sepittää, ole tosiasiatietoa, mutta paljon, hyvin paljon, siinä on totta.		196:3.31 (2096.7) In the realm of religious experience, spiritual possibility is potential reality. Man’s forward spiritual urge is not a psychic illusion. All of man’s universe romancing may not be fact, but much, very much, is truth.
196:3.32 (2096.8) Joidenkuiden ihmisten elämä on liian suurenmoista ja ylevää vajotakseen sille matalalle tasolle, että se olisi pelkästään menestyksellistä. Eläimen pitää sopeutua ympäristöönsä, mutta uskonnollinen ihminen nousee ympäristönsä yläpuolelle, ja tällä tavoin hän tämän jumalallisesta rakkaudesta omaamansa ymmärryksen kautta välttyy nykyisen aineellisen maailman asettamista rajoituksista. Tämä rakkauden käsite synnyttää ihmisen sielussa edellä mainitun eläimellisyyden yläpuolelle menevän pyrkimyksen totuuden, kauneuden ja hyvyyden löytämiseksi; ja kun hän ne tosiaankin löytää, hän kruunautuu niiden syleilyssä; halu elää ne, halu täyttää vanhurskaus, palaa hänessä kuin tuli.		196:3.32 (2096.8) Some men’s lives are too great and noble to descend to the low level of being merely successful. The animal must adapt itself to the environment, but the religious man transcends his environment and in this way escapes the limitations of the present material world through this insight of divine love. This concept of love generates in the soul of man that superanimal effort to find truth, beauty, and goodness; and when he does find them, he is glorified in their embrace; he is consumed with the desire to live them, to do righteousness.
196:3.33 (2097.1) Älkää lannistuko; ihmisen evoluutio on yhä käynnissä, eikä Jeesuksessa ja Jeesuksen kautta maailmalle annettu ilmoitus Jumalasta tule epäonnistumaan.		196:3.33 (2097.1) Be not discouraged; human evolution is still in progress, and the revelation of God to the world, in and through Jesus, shall not fail.
196:3.34 (2097.2) Nykyihmisen suurena haasteena on saada parempi yhteys ihmismielessä olevaan jumalalliseen Opastajaan. Lihallishahmoisen ihmisen suurin löytöretki on tasapainoista ja tervejärkistä pyrkimystä siirtää minätietoisuuden rajat alkioasteisen sielutietoisuuden hämärien maailmojen kautta ulommas täysin sydämin suoritettuna ponnistuksena henkitietoisuuden rajamaiden saavuttamiseksi – yhteyden saamiseksi jumalalliseen läsnäolevaan. Tällainen kokemus on jumalatietoisuutta, kokemus, joka antaa valtavan vahvistuksen jo ennalta olemassa olevalle totuudelle uskonnollisesta Jumalan tuntemisen kokemuksesta. Tällainen henkitietoisuus merkitsee samaa kuin tieto Jumalan pojan aseman aktuaalisuudesta. Vakuuttuneisuus Jumalan pojan asemasta on muutoin uskon kokemus.		196:3.34 (2097.2) The great challenge to modern man is to achieve better communication with the divine Monitor that dwells within the human mind. Man’s greatest adventure in the flesh consists in the well-balanced and sane effort to advance the borders of self-consciousness out through the dim realms of embryonic soul-consciousness in a wholehearted effort to reach the borderland of spirit-consciousness—contact with the divine presence. Such an experience constitutes God-consciousness, an experience mightily confirmative of the pre-existent truth of the religious experience of knowing God. Such spirit-consciousness is the equivalent of the knowledge of the actuality of sonship with God. Otherwise, the assurance of sonship is the experience of faith.
196:3.35 (2097.3) Ja jumalatietoisuus merkitsee samaa kuin minuuden integroiminen maailmankaikkeuteen, ja sen korkeimmilla hengellistä todellisuutta olevilla tasoilla. Minkä hyvänsä arvon henkisisällys vain on häviämätön. Eikä se, mikä on totta, kaunista ja hyvää, voi joutua hukkaan ihmisen kokemuksesta. Ellei ihminen valitse eloonjäämistä, eloonjäävä Suuntaaja säilyttää siinä tapauksessa ne realiteetit, jotka syntyivät rakkaudesta ja joita ravittiin palvelemisessa. Ja kaikki nämä ovat osa Universaalista Isää. Isä on elävää rakkautta, ja tämä Isän elämä on hänen Pojissaan. Ja Isän henki on hänen Poikiensa pojissa – kuolevaisissa ihmisissä. Loppujen lopuksihan Isä-idea on yhä korkein ihmiskäsitys Jumalasta.		196:3.35 (2097.3) And God-consciousness is equivalent to the integration of the self with the universe, and on its highest levels of spiritual reality. Only the spirit content of any value is imperishable. Even that which is true, beautiful, and good may not perish in human experience. If man does not choose to survive, then does the surviving Adjuster conserve those realities born of love and nurtured in service. And all these things are a part of the Universal Father. The Father is living love, and this life of the Father is in his Sons. And the spirit of the Father is in his Sons’ sons—mortal men. When all is said and done, the Father idea is still the highest human concept of God.