Luku 172		Paper 172
Jerusalemiin-meno		Going into Jerusalem
172:0.1 (1878.1) JEESUS ja apostolit saapuivat Betaniaan vähän neljän jälkeen perjantai-iltapäivänä, maaliskuun 31. päivänä vuonna 30 jKr. Lasarus oli sisarineen ja ystävineen heitä odottamassa. Ja koska joka päivä varsin moni ihminen tuli keskustelemaan Lasaruksen kanssa hänen kuolleistaheräämisestään, niin Jeesukselle ilmoitettiin hänen hyväkseen tehdystä järjestelystä, jonka mukaan hän majoittuisi erään naapurustossa asuvan uskovan, Simonin, luokse. Simon oli ollut tämän pikkukylän johtava kansalainen Lasaruksen isän kuolemasta lähtien.		172:0.1 (1878.1) JESUS and the apostles arrived at Bethany shortly after four o’clock on Friday afternoon, March 31, a.d. 30. Lazarus, his sisters, and their friends were expecting them; and since so many people came every day to talk with Lazarus about his resurrection, Jesus was informed that arrangements had been made for him to stay with a neighboring believer, one Simon, the leading citizen of the little village since the death of Lazarus’s father.
172:0.2 (1878.2) Tuona iltana Jeesus otti vastaan monia vieraita, ja tavalliset betanialaiset ja betfagelaiset tekivät parhaansa, jotta hän tuntisi itsensä tervetulleeksi. Vaikka monet luulivat Jeesuksen olevan Jerusalemin sanhedrinin julkaisemaa tappomääräystä yltiöpäisesti uhmaten nyt menossa julistamaan itsensä juutalaisten kuninkaaksi, Betanian perhe – Lasarus, Martta ja Maria – ymmärsi muita paremmin, ettei Mestari ollut senkaltainen kuningas; heillä oli hämärä aavistus, että tämä saattoi olla hänen viimeinen käyntinsä Jerusalemissa ja Betaniassa.		172:0.2 (1878.2) That evening, Jesus received many visitors, and the common folks of Bethany and Bethpage did their best to make him feel welcome. Although many thought Jesus was now going into Jerusalem, in utter defiance of the Sanhedrin’s decree of death, to proclaim himself king of the Jews, the Bethany family—Lazarus, Martha, and Mary—more fully realized that the Master was not that kind of a king; they dimly felt that this might be his last visit to Jerusalem and Bethany.
172:0.3 (1878.3) Pääpapeille tiedotettiin Jeesuksen majailevan Betaniassa, mutta heidän mielestään oli parasta, ettei häntä yritettäisi ottaa kiinni ystäviensä keskeltä. He päättivät odottaa kunnes hän tulisi Jerusalemiin. Jeesus oli tästä kaikesta tietoinen, mutta hän oli majesteettisen tyyni; hänen ystävänsä eivät olleet koskaan nähneet häntä rauhallisempana ja miellyttävämpänä. Jopa apostoleita häkellytti se, että hän osasi olla niin huoleton, vaikka sanhedrin oli esittänyt koko juutalaisväestölle kehotuksen toimittaa hänet sanhedrinin käsiin. Sillä aikaa kun Mestari oli tuona yönä nukkumassa, apostolit olivat kaksi kerrallaan vartiossa hänen vierellään, ja moni heistä oli sitonut miekan kupeelleen. Varhain seuraavana aamuna heidät herättivät sadat pyhiinvaeltajat, jotka, niin sapattipäivä kuin olikin, tulivat Jerusalemista tapaamaan Jeesusta ja hänen kuolleista herättämäänsä Lasarusta.		172:0.3 (1878.3) The chief priests were informed that Jesus lodged at Bethany, but they thought best not to attempt to seize him among his friends; they decided to await his coming on into Jerusalem. Jesus knew about all this, but he was majestically calm; his friends had never seen him more composed and congenial; even the apostles were astounded that he should be so unconcerned when the Sanhedrin had called upon all Jewry to deliver him into their hands. While the Master slept that night, the apostles watched over him by twos, and many of them were girded with swords. Early the next morning they were awakened by hundreds of pilgrims who came out from Jerusalem, even on the Sabbath day, to see Jesus and Lazarus, whom he had raised from the dead.
1. Sapatti Betaniassa ^top		1. Sabbath at Bethany ^top
172:1.1 (1878.4) Juudean ulkopuolelta saapuneet pyhiinvaeltajat samoin kuin juutalaisviranomaiset olivat kyselemistään kyselleet: ”Mitä luulet? Tuleekohan Jeesus juhlille?” Siksi ihmiset olivat iloissaan kuullessaan Jeesuksen olevan Betaniassa, mutta pääpapit ja fariseukset olivat jossain määrin hämillään. He olivat mielissään siitä, että hän oli heidän valtapiirissään, mutta hieman hänen rohkeutensa heitä huolestutti. He muistivat, että hänen edellisen Betanian-käyntinsä aikana Lasarus oli herätetty kuolleista, ja Lasaruksesta oli muodostumassa suuri ongelma Jeesuksen vihamiehille.		172:1.1 (1878.4) Pilgrims from outside of Judea, as well as the Jewish authorities, had all been asking: “What do you think? will Jesus come up to the feast?” Therefore, when the people heard that Jesus was at Bethany, they were glad, but the chief priests and Pharisees were somewhat perplexed. They were pleased to have him under their jurisdiction, but they were a trifle disconcerted by his boldness; they remembered that on his previous visit to Bethany, Lazarus had been raised from the dead, and Lazarus was becoming a big problem to the enemies of Jesus.
172:1.2 (1878.5) Kuusi päivää ennen pääsiäistä, sapatinjälkeisenä iltana, kaikki betanialaiset ja betfagelaiset kerääntyivät Simonin kodissa järjestetyille julkisille juhlaillallisille juhliakseen Jeesuksen saapumista. Tämä illallinen järjestettiin sekä Jeesuksen että Lasaruksen kunniaksi ja se tarjottiin sanhedriniä uhmaten. Martta ohjasi ruokatarjoilua; hänen Maria-sisarensa oli tapahtumaa sivusta seuraavien naisten joukossa, sillä oli vastoin juutalaisia tapoja naisen istua julkisella juhla-aterialla. Sanhedrinin asiamiehet olivat paikalla, mutta he eivät uskaltaneet pidättää Jeesusta hänen ystäviensä keskeltä.		172:1.2 (1878.5) Six days before the Passover, on the evening after the Sabbath, all Bethany and Bethpage joined in celebrating the arrival of Jesus by a public banquet at the home of Simon. This supper was in honor of both Jesus and Lazarus; it was tendered in defiance of the Sanhedrin. Martha directed the serving of the food; her sister Mary was among the women onlookers as it was against the custom of the Jews for a woman to sit at a public banquet. The agents of the Sanhedrin were present, but they feared to apprehend Jesus in the midst of his friends.
172:1.3 (1879.1) Jeesus keskusteli Simonin kanssa kaimastaan, entisaikojen Joosuasta, ja kertoili, kuinka Joosua ja israelilaiset olivat Jerikon kautta nousseet Jerusalemiin. Kommentoidessaan legendaa Jerikon muurien sortumisesta Jeesus sanoi: ”Tuommoiset tiili- ja kivimuurit eivät minua kiinnosta, vaan tahtoisin panna ennakkoluuloisuuden, omahyväisyyden ja vihan muurit murenemaan sen edessä, mitä nyt saarnaamme Isän rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan.”		172:1.3 (1879.1) Jesus talked with Simon about Joshua of old, whose namesake he was, and recited how Joshua and the Israelites had come up to Jerusalem through Jericho. In commenting on the legend of the walls of Jericho falling down, Jesus said: “I am not concerned with such walls of brick and stone; but I would cause the walls of prejudice, self-righteousness, and hate to crumble before this preaching of the Father’s love for all men.”
172:1.4 (1879.2) Juhla-ateria sujui kaikin puolin iloisesti ja normaalisti, paitsi että kaikki apostolit olivat epätavallisen vakavia. Jeesus oli poikkeuksellisen hyväntuulinen, ja hän oli leikkinyt lasten kanssa siihen hetkeen asti, kun oli aika käydä pöytään.		172:1.4 (1879.2) The banquet went along in a very cheerful and normal manner except that all the apostles were unusually sober. Jesus was exceptionally cheerful and had been playing with the children up to the time of coming to the table.
172:1.5 (1879.3) Mitään tavatonta ei tapahtunut, ennen kuin vasta juhlinnan loppupuolella, kun Lasaruksen sisar Maria astui esiin tilaisuutta sivusta katsovien naisten joukosta, meni sinne, missä Jeesus lepäsi kunniavieraana, ja ryhtyi avaamaan suurta alabasteriruukkua, joka sisälsi erittäin harvinaista ja kallista tuoksuöljyä. Ja voideltuaan Mestarin pään Maria alkoi kaataa voidetta hänen jaloilleen samalla tukkansa alas laskien ja pyyhkien Jeesuksen jalat hiuksillaan. Koko talo täyttyi voiteen tuoksusta, ja Marian teko hämmästytti jokaista läsnäolijaa. Lasarus ei sanonut mitään, mutta kun muutamat ihmiset nurisivat ja toivat julki närkästyksensä näin kallisarvoisen voiteen käyttämisestä mokomalla tavalla, Juudas Iskariot astui paikalle, jossa Andreas lepäsi, ja sanoi: ”Miksei tätä voidetta myyty ja rahoja lahjoitettu köyhien ruokkimiseen? Sinun tulisi puhua Mestarille, jotta hän moittisi moista tuhlailua.”		172:1.5 (1879.3) Nothing out of the ordinary happened until near the close of the feasting when Mary the sister of Lazarus stepped forward from among the group of women onlookers and, going up to where Jesus reclined as the guest of honor, proceeded to open a large alabaster cruse of very rare and costly ointment; and after anointing the Master’s head, she began to pour it upon his feet as she took down her hair and wiped them with it. The whole house became filled with the odor of the ointment, and everybody present was amazed at what Mary had done. Lazarus said nothing, but when some of the people murmured, showing indignation that so costly an ointment should be thus used, Judas Iscariot stepped over to where Andrew reclined and said: “Why was this ointment not sold and the money bestowed to feed the poor? You should speak to the Master that he rebuke such waste.”
172:1.6 (1879.4) Jeesus, joka tiesi, mitä he ajattelivat, ja kuuli, mitä he sanoivat, laski kätensä Marian pään päälle tämän polvistuttua hänen vierelleen, ja sanoi ystävällinen ilme kasvoillaan: ”Jättäkää hänet rauhaan, jokainen teistä. Miksi kiusaatte häntä tämän takia, kun näette, että hän on sydämessään tehnyt hyvän teon? Teille, jotka nurisette ja sanotte, että tämä tuoksuöljy olisi pitänyt myydä ja antaa rahat köyhille, tahtoisin sanoa, että köyhät teillä on aina keskuudessanne, joten teillä on tilaisuus huolehtia heistä, milloin vain hyväksi näette; mutta minä en ole aina luonanne, sillä menen kohta Isäni tykö. Tämä nainen on jo kauan säästellyt tätä voidetta ruumiini hautaamista varten, ja kun hänestä nyt tuntui hyvältä suorittaa tämä voitelu jo ennen kuolemaani, älköön häneltä sellaista mielitekoa kiellettäkö. Maria on tämän tehdessään nuhdellut teitä kaikkia, sillä tällä teollaan hän osoittaa uskovansa, mitä olen sanonut kuolemastani ja ylösnousemuksestani taivaassa olevan Isäni tykö. Tätä naista ei pidä moittia siitä, mitä hän on tänä iltana tehnyt, sillä pikemminkin on niin, kun sanon teille, että tulevina aikoina aina, kun tätä evankeliumia saarnataan, ja olipa se missä maailman kolkassa tahansa, puhutaan hänen teostaan häntä hyvällä muistellen.”		172:1.6 (1879.4) Jesus, knowing what they thought and hearing what they said, put his hand upon Mary’s head as she knelt by his side and, with a kindly expression upon his face, said: “Let her alone, every one of you. Why do you trouble her about this, seeing that she has done a good thing in her heart? To you who murmur and say that this ointment should have been sold and the money given to the poor, let me say that you have the poor always with you so that you may minister to them at any time it seems good to you; but I shall not always be with you; I go soon to my Father. This woman has long saved this ointment for my body at its burial, and now that it has seemed good to her to make this anointing in anticipation of my death, she shall not be denied such satisfaction. In the doing of this, Mary has reproved all of you in that by this act she evinces faith in what I have said about my death and ascension to my Father in heaven. This woman shall not be reproved for that which she has this night done; rather do I say to you that in the ages to come, wherever this gospel shall be preached throughout the whole world, what she has done will be spoken of in memory of her.”
172:1.7 (1879.5) Nimenomaan tästä henkilökohtaiseksi nuhteeksi katsomastaan moitteesta johtui, että Juudas Iskariot lopulta päätti kostaa loukatut tunteensa. Senlaatuisia ajatuksia hän oli alitajuisesti jo monet kerrat elätellyt, mutta nyt hän rohkeni päästää nämä synnilliset ajatukset mieleensä peittelemättöminä ja tiedostettuina. Ja monet muut rohkaisivat häntä näin asennoitumaan, sillä tämän tuoksuvoiteen hinta vastasi yhden miehen vuosiansioita – summaa, jolla olisi voitu hankkia leipää viidelletuhannelle henkilölle. Mutta Maria rakasti Jeesusta. Hän oli hankkinut tämän kallisarvoisen voiteen palsamoidakseen sillä Jeesuksen ruumiin, sitten kun tämä olisi kuollut. Maria nimittäin uskoi Jeesuksen sanat hänen ennakolta varoittaessaan heitä siitä, että hänen täytyisi kuolla. Eikä häneltä voinut kieltää sellaista, että hän sattui muuttamaan mieltään ja päättämään, että hän antaisikin tämän lahjan Mestarille, kun tämä vielä oli elossa.		172:1.7 (1879.5) It was because of this rebuke, which he took as a personal reproof, that Judas Iscariot finally made up his mind to seek revenge for his hurt feelings. Many times had he entertained such ideas subconsciously, but now he dared to think such wicked thoughts in his open and conscious mind. And many others encouraged him in this attitude since the cost of this ointment was a sum equal to the earnings of one man for one year—enough to provide bread for five thousand persons. But Mary loved Jesus; she had provided this precious ointment with which to embalm his body in death, for she believed his words when he forewarned them that he must die, and it was not to be denied her if she changed her mind and chose to bestow this offering upon the Master while he yet lived.
172:1.8 (1879.6) Sekä Lasarus että Martta tiesivät Marian jo kauan säästäneen rahaa, jolla ostaa tämä nardusruukku, ja he hyväksyivät täydestä sydämestään sen, että Maria menetteli tällaisessa asiassa sydämensä halun mukaan, sillä he olivat varakkaita, eikä tällaisen uhrauksen tekeminen millään muotoa köyhdyttänyt heitä.		172:1.8 (1879.6) Both Lazarus and Martha knew that Mary had long saved the money wherewith to buy this cruse of spikenard, and they heartily approved of her doing as her heart desired in such a matter, for they were well-to-do and could easily afford to make such an offering.
172:1.9 (1880.1) Saadessaan kuulla näistä Betaniassa Jeesukselle ja Lasarukselle järjestetyistä päivällisistä pääpapit ryhtyivät vaihtamaan keskenään mielipiteitä siitä, mitä Lasaruksen suhteen olisi tehtävä. Eikä aikaakaan, kun he päättivät, että Lasaruksenkin oli kuoltava. He tekivät sen aivan oikean johtopäätöksen, että Jeesuksen surmaaminen olisi hyödytöntä, jos he sallisivat hänen kuolleista herättämänsä Lasaruksen elää.		172:1.9 (1880.1) When the chief priests heard of this dinner in Bethany for Jesus and Lazarus, they began to take counsel among themselves as to what should be done with Lazarus. And presently they decided that Lazarus must also die. They rightly concluded that it would be useless to put Jesus to death if they permitted Lazarus, whom he had raised from the dead, to live.
2. Sunnuntaiaamu apostolien seurassa ^top		2. Sunday Morning with the Apostles ^top
172:2.1 (1880.2) Tänä sunnuntaiaamuna Mestari kutsui Simonin kauniissa puutarhassa kaksitoista apostolia ympärilleen ja antoi heille lopulliset ohjeensa ennen Jerusalemiin-menoa. Hän kertoi heille, että hän todennäköisesti pitäisi monta puhetta ja antaisi monta oppituntia ennen paluutaan Isän luokse, mutta hän kehotti apostoleja pidättymään kaikesta julkisesta toiminnasta Jerusalemissa tämän pääsiäisvierailun aikana. Hän neuvoi heitä pysyttelemään lähellään ja ”valvomaan ja rukoilemaan”. Jeesus tiesi, että monet hänen apostoleistaan ja lähimmistä seuraajistaan kantoivat kyseisenäkin hetkenä vaatteisiinsa kätkettyä miekkaa, mutta hän ei millään tavoin viitannut tähän tosiasiaan.		172:2.1 (1880.2) On this Sunday morning, in Simon’s beautiful garden, the Master called his twelve apostles around him and gave them their final instructions preparatory to entering Jerusalem. He told them that he would probably deliver many addresses and teach many lessons before returning to the Father but advised the apostles to refrain from doing any public work during this Passover sojourn in Jerusalem. He instructed them to remain near him and to “watch and pray.” Jesus knew that many of his apostles and immediate followers even then carried swords concealed on their persons, but he made no reference to this fact.
172:2.2 (1880.3) Tuon aamun opetusohjelmaan kuului lyhyt katsaus heidän toimintaansa siitä päivästä, jona apostolit oli Kapernaumin lähistöllä asetettu virkaansa, aina tähän päivään asti, jolloin he valmistautuivat astumaan sisälle Jerusalemin porteista. Apostolit kuuntelivat hiljaisuuden vallitessa. He eivät esittäneet yhtään kysymystä.		172:2.2 (1880.3) This morning’s instructions embraced a brief review of their ministry from the day of their ordination near Capernaum down to this day when they were preparing to enter Jerusalem. The apostles listened in silence; they asked no questions.
172:2.3 (1880.4) Varhain samana aamuna Daavid Sebedeus oli luovuttanut Juudakselle Pellan leirin varusteiden myynnistä kertyneet varat, ja Juudas vuorostaan oli antanut suurimman osan näistä rahoista heidän isäntänsä, Simonin, haltuun säilytettäväksi siltä varalta, että heidän Jerusalemiin-menemisensä aiheuttaisi pulmatilanteita.		172:2.3 (1880.4) Early that morning David Zebedee had turned over to Judas the funds realized from the sale of the equipment of the Pella encampment, and Judas, in turn, had placed the greater part of this money in the hands of Simon, their host, for safekeeping in anticipation of the exigencies of their entry into Jerusalem.
172:2.4 (1880.5) Apostolien kanssa pitämänsä neuvonpidon jälkeen Jeesus kävi keskusteluja Lasaruksen kanssa ja antoi tälle neuvon, ettei hän turhaan uhraisi henkeään sanhedrinin kostonhimolle. Juuri tätä kehotusta noudattaen Lasarus muutamaa päivää myöhemmin pakeni Filadelfiaan sanhedrinin viranhaltijoiden lähetettyä miehiä pidättämään hänet.		172:2.4 (1880.5) After the conference with the apostles Jesus held converse with Lazarus and instructed him to avoid the sacrifice of his life to the vengefulness of the Sanhedrin. It was in obedience to this admonition that Lazarus, a few days later, fled to Philadelphia when the officers of the Sanhedrin sent men to arrest him.
172:2.5 (1880.6) Jollakin tavoin kaikki Jeesuksen seuraajat vaistosivat uhkaamassa olevan kriisin, mutta Mestarin epätavallinen huolettomuus ja poikkeuksellinen hyväntuulisuus estivät heitä tajuamasta sen täyttä vakavuutta.		172:2.5 (1880.6) In a way, all of Jesus’ followers sensed the impending crisis, but they were prevented from fully realizing its seriousness by the unusual cheerfulness and exceptional good humor of the Master.
3. Lähtö Jerusalemiin ^top		3. The Start for Jerusalem ^top
172:3.1 (1880.7) Betania sijaitsi runsaan kolmen kilometrin päässä temppelistä, ja puoli kahdelta tuona sunnuntai-iltapäivänä Jeesus sonnustautui lähtemään Jerusalemiin. Hän tunsi syvää kiintymystä Betaniaa ja sen korutonta väkeä kohtaan. Nasaret, Kapernaum ja Jerusalem olivat torjuneet hänet, mutta Betania oli hänet hyväksynyt, oli uskonut häneen. Ja juuri tässä pikkukylässä, jossa jotakuinkin jokainen mies, nainen ja lapsi oli uskova, hän päätti toteuttaa maisen lahjoittautumisensa voimallisimman teon: Lasaruksen kuolleistaherättämisen. Hän ei nostanut Lasarusta kuolleista, jotta kyläläiset uskoisivat, vaan paremminkin siksi, että nämä jo uskoivat.		172:3.1 (1880.7) Bethany was about two miles from the temple, and it was half past one that Sunday afternoon when Jesus made ready to start for Jerusalem. He had feelings of profound affection for Bethany and its simple people. Nazareth, Capernaum, and Jerusalem had rejected him, but Bethany had accepted him, had believed in him. And it was in this small village, where almost every man, woman, and child were believers, that he chose to perform the mightiest work of his earth bestowal, the resurrection of Lazarus. He did not raise Lazarus that the villagers might believe, but rather because they already believed.
172:3.2 (1880.8) Jeesus oli koko aamun ajatellut Jerusalemiin-menoaan. Tähän saakka hän oli aina koettanut tukahduttaa kaikki hänelle Messiaana osoitetut yleisön suosionosoitukset, mutta nyt tilanne oli toisenlainen. Hän oli lähestymässä lihallishahmoisen elämänvaiheensa päätöstä, sanhedrin oli antanut määräyksen hänen tappamisestaan, eikä mitään vahinkoa voisi koitua, vaikka hänen opetuslastensa sallittaisiinkin tuoda esteettä julki tunteensa, kuten saattaisi käydä, jos hän päättäisi suorittaa julkisen ja muodollisen sisääntulon kaupunkiin.		172:3.2 (1880.8) All morning Jesus had thought about his entry into Jerusalem. Heretofore he had always endeavored to suppress all public acclaim of him as the Messiah, but it was different now; he was nearing the end of his career in the flesh, his death had been decreed by the Sanhedrin, and no harm could come from allowing his disciples to give free expression to their feelings, just as might occur if he elected to make a formal and public entry into the city.
172:3.3 (1881.1) Jeesus ei päättänyt suorittaa tätä julkista Jerusalemiin-tuloa siinä mielessä, että se olisi ollut hänen viimeinen eleensä kansansuosion saavuttamiseksi tai lopullinen kurottautumisensa kohti vallankahvaa. Hän ei myöskään tehnyt sitä siinä mielessä, että hän olisi sillä kaikin puolin tyydyttänyt opetuslastensa ja apostoliensa inhimilliset kaipaukset. Jeesuksella ei ollut mitään haaveilevan uneksijan harhakuvia, vaan hän tiesi hyvin, mihin tämä vierailu lopulta johtaisi.		172:3.3 (1881.1) Jesus did not decide to make this public entrance into Jerusalem as a last bid for popular favor nor as a final grasp for power. Neither did he do it altogether to satisfy the human longings of his disciples and apostles. Jesus entertained none of the illusions of a fantastic dreamer; he well knew what was to be the outcome of this visit.
172:3.4 (1881.2) Päätettyään suorittaa julkisen sisääntulon Jerusalemiin Mestarin oli välttämättä myös tehtävä päätös siitä, miten hän tämän ratkaisunsa toteuttaisi. Jeesus pohti kaikkia niin kutsuttuja messiasprofetioita, jotka olivat keskenään enemmän tai vähemmän ristiriitaisia, mutta vain yksi niistä tuntui edes jossakin määrin sopivalta hänen seurata. Useimmat näistä profeetallisista näkemyksistä loivat kuvan kuninkaasta, Daavidin pojasta ja jälkeläisestä, uhmakkaasta ja aggressiivisesta ajallisesta vapahtajasta, joka vapauttaisi koko Israelin vieraan herruuden ikeestä. Mutta oli olemassa muuan kirjoitus, jonka lähempänä hengellistä käsitystä Messiaan tehtävästä olevat olivat joskus yhdistäneet Messiaaseen, ja tästä kirjoituksesta Jeesus ajatteli, että sitä olisi mahdollista todellista tilannetta vastaavalla tavalla käyttää ohjenuorana siinä, mitä hän tekisi hankkeissa olevan Jerusalemiin-menonsa osalta. Tämä tekstikohta oli Sakarjan kirjasta ja kuului: ”Iloitse suuresti, oi tytär Siionin; huuda ääneesi oi tytär Jerusalemin. Katso, sinun kuninkaasi tulee sinulle. Hän on oikeudenmukainen ja hän tuo pelastuksen. Hän tulee kuin alhainen ja ratsastaa aasilla, varsalla, aasinvarsalla.”		172:3.4 (1881.2) Having decided upon making a public entrance into Jerusalem, the Master was confronted with the necessity of choosing a proper method of executing such a resolve. Jesus thought over all of the many more or less contradictory so-called Messianic prophecies, but there seemed to be only one which was at all appropriate for him to follow. Most of these prophetic utterances depicted a king, the son and successor of David, a bold and aggressive temporal deliverer of all Israel from the yoke of foreign domination. But there was one Scripture that had sometimes been associated with the Messiah by those who held more to the spiritual concept of his mission, which Jesus thought might consistently be taken as a guide for his projected entry into Jerusalem. This Scripture was found in Zechariah, and it said: “Rejoice greatly, O daughter of Zion; shout, O daughter of Jerusalem. Behold, your king comes to you. He is just and he brings salvation. He comes as the lowly one, riding upon an ass, upon a colt, the foal of an ass.”
172:3.5 (1881.3) Sotilaskuningas tuli kaupunkiin aina hevosella ratsastaen; rauhan ja ystävyyden asialla oleva kuningas saapui aina aasilla ratsastaen. Jeesus ei halunnut suorittaa Jerusalemiin-tuloaan ihmisenä hevosen selässä ratsastaen, vaan hän tahtoi tulla rauhanomaisesti ja hyvän tahdon merkeissä Ihmisen Poikana aasilla ratsastaen.		172:3.5 (1881.3) A warrior king always entered a city riding upon a horse; a king on a mission of peace and friendship always entered riding upon an ass. Jesus would not enter Jerusalem as a man on horseback, but he was willing to enter peacefully and with good will as the Son of Man on a donkey.
172:3.6 (1881.4) Jeesus oli jo pitkään koettanut selkeäsanaisesti opettamalla juurruttaa apostoliensa ja opetuslastensa mieleen, ettei hänen valtakuntansa ollut tästä maailmasta, vaan että se oli puhtaasti hengellinen asia; mutta hän ei ollut tässä pyrkimyksessään onnistunut. Näin ollen, mitä hän ei selkeäsanaisella ja henkilökohtaisella opettamisella ollut onnistunut tekemään, sen hän yrittäisi saavuttaa symboliikkaan turvautumalla. Niinpä Jeesus heti keskipäivän ateriahetken jälkeen pyysi luokseen Pietarin ja Johanneksen ja annettuaan heille ohjeen mennä Betfageen, joka oli naapurikylä vähän matkan päässä päätieltä ja hieman Betaniasta luoteeseen, hän sanoi heille lisäksi: ”Menkää Betfageen, ja tullessanne tienristeykseen löydätte sieltä liekaan kytketyn aasinvarsan. Päästäkää varsa lieasta ja tuokaa se mukananne tänne. Jos joku kysyy teiltä, miksi tämän teette, sanokaa vain: ’Mestari tarvitsee sitä.’” Ja mentyään Mestarin ohjeen mukaisesti Betfageen nämä kaksi apostolia löysivät aasin lieasta emonsa läheltä, ja se oli avoimella kadulla ja lähellä yhtä kadunkulman taloa. Kun Pietari ryhtyi irrottamaan varsaa kytkyestä, sen omistaja tuli paikalle ja kysyi, miksi he tämän tekivät, ja Pietarin vastattua hänelle kuten Jeesus oli käskenyt mies sanoi: ”Jos Mestarisi on Jeesus Galileasta, niin viekää varsa hänelle.” Ja niin he palasivat tuoden varsan mukanaan.		172:3.6 (1881.4) Jesus had long tried by direct teaching to impress upon his apostles and his disciples that his kingdom was not of this world, that it was a purely spiritual matter; but he had not succeeded in this effort. Now, what he had failed to do by plain and personal teaching, he would attempt to accomplish by a symbolic appeal. Accordingly, right after the noon lunch, Jesus called Peter and John, and after directing them to go over to Bethpage, a neighboring village a little off the main road and a short distance northwest of Bethany, he further said: “Go to Bethpage, and when you come to the junction of the roads, you will find the colt of an ass tied there. Loose the colt and bring it back with you. If anyone asks you why you do this, merely say, ‘The Master has need of him.’” And when the two apostles had gone into Bethpage as the Master had directed, they found the colt tied near his mother in the open street and close to a house on the corner. As Peter began to untie the colt, the owner came over and asked why they did this, and when Peter answered him as Jesus had directed, the man said: “If your Master is Jesus from Galilee, let him have the colt.” And so they returned bringing the colt with them.
172:3.7 (1881.5) Tähän hetkeen mennessä Jeesuksen ja hänen apostoliensa ympärille oli kerääntynyt useita satoja pyhiinvaeltajia. Paikalle oli aamupäivän puolivälistä saakka jäänyt vierailijoita, jotka kulkivat paikan ohi matkallaan pääsiäisjuhlille. Sillä välin Daavid Sebedeus ja muutamat hänen entisistä viestinviejätovereistaan ottivat asiakseen kiiruhtaa Jerusalemiin, jossa he temppelin ympärillä levittivät vierailulle saapuneiden pyhiinvaeltajajoukkojen keskuudessa tehokkaasti tietoa siitä, että Jeesus Nasaretilainen olisi kohta suorittava riemusaattomaisen sisääntulon kaupunkiin. Niinpä näiden vierailijoiden joukosta useat tuhannet lähtivät yhtenä laumana tervehtimään tätä profeettaa ja ihmeidentekijää, josta niin paljon puhuttiin ja josta jotkut uskoivat, että hän olisi Messias. Tämä Jerusalemista purkautuva väenpaljous kohtasi Jeesuksen ja kaupunkiin matkalla olevan väkijoukon heti sen jälkeen, kun nämä olivat ohittaneet Öljymäen harjan ja aloittaneet laskeutumisensa kaupunkiin.		172:3.7 (1881.5) By this time several hundred pilgrims had gathered around Jesus and his apostles. Since midforenoon the visitors passing by on their way to the Passover had tarried. Meanwhile, David Zebedee and some of his former messenger associates took it upon themselves to hasten on down to Jerusalem, where they effectively spread the report among the throngs of visiting pilgrims about the temple that Jesus of Nazareth was making a triumphal entry into the city. Accordingly, several thousand of these visitors flocked forth to greet this much-talked-of prophet and wonder-worker, whom some believed to be the Messiah. This multitude, coming out from Jerusalem, met Jesus and the crowd going into the city just after they had passed over the brow of Olivet and had begun the descent into the city.
172:3.8 (1882.1) Kun kulkue lähti liikkeelle Betaniasta, tämän juhlivan väkijoukon keskuudessa vallitsi suuri innostus. Siinä oli opetuslapsia, uskovia ja vierailevia pyhiinvaeltajia, joista monet olivat kotoisin Galileasta ja Pereasta. Hetkeä ennen heidän liikkeellelähtöään näyttämölle saapuivat alkuperäisen naisryhmän kaksitoista naista, joiden seurassa oli muutamia heidän työtovereitaan, ja nämä liittyivät tähän ainutlaatuiseen kulkueeseen sen edetessä riemuiten kohti kaupunkia.		172:3.8 (1882.1) As the procession started out from Bethany, there was great enthusiasm among the festive crowd of disciples, believers, and visiting pilgrims, many hailing from Galilee and Perea. Just before they started, the twelve women of the original women’s corps, accompanied by some of their associates, arrived on the scene and joined this unique procession as it moved on joyously toward the city.
172:3.9 (1882.2) Ennen kuin he lähtivät liikkeelle, Alfeuksen kaksoset laskivat viittansa aasin päälle ja pitelivät sitä paikallaan, sillä aikaa kun Mestari asettui sen selkään. Kulkueen edetessä kohti Öljymäen lakea juhlaväki viskeli vaatteitaan maahan ja toi lähistön puista oksia kunniamatoksi aasille, joka kantoi kuninkaallista Poikaa, luvattua Messiasta. Siirtyessään eteenpäin, kohti Jerusalemia, riemuitseva kansanjoukko alkoi laulaa tai pikemminkin huutaa yhteen ääneen psalmia: ”Hoosianna Daavidin pojalle; siunattu on hän, joka tulee Herran nimessä. Hoosianna korkeuksissa. Siunattu olkoon valtakunta, joka laskeutuu alas taivaasta.”		172:3.9 (1882.2) Before they started, the Alpheus twins put their cloaks on the donkey and held him while the Master got on. As the procession moved toward the summit of Olivet, the festive crowd threw their garments on the ground and brought branches from the near-by trees in order to make a carpet of honor for the donkey bearing the royal Son, the promised Messiah. As the merry crowd moved on toward Jerusalem, they began to sing, or rather to shout in unison, the Psalm, “Hosanna to the son of David; blessed is he who comes in the name of the Lord. Hosanna in the highest. Blessed be the kingdom that comes down from heaven.”
172:3.10 (1882.3) Kulkueen astellessa eteenpäin Jeesus oli hilpeällä ja iloisella mielellä kunnes hän tuli Öljymäen harjalle, jossa kaupunki ja temppelitornit tulivat kokonaan näkyviin. Siellä Mestari pysäytti kulkueen, ja suuri hiljaisuus laskeutui kaiken ylle, kun he näkivät, että hän itki. Katsellessaan valtavaa kansanpaljoutta, joka oli tulossa kaupungista tervehtimään häntä, Mestari lausui syvästi liikuttuneena ja kyyneleisellä äänellä: ”Oi Jerusalem, jospa sinä – sinäpä juuri – vain olisit tiennyt edes tänä sinun päivänäsi ne asiat, jotka kuuluvat rauhaasi ja jotka niin auliisti olisit saanut! Mutta nyt nämä ihanuudet kohta kätketään silmiesi edestä. Kohta sinä torjut Rauhan Pojan ja käännät selkäsi pelastuksen evankeliumille. Ne päivät koittavat sinulle kohta, jolloin vihollisesi kaivavat taisteluhaudan ympärillesi ja piirittävät sinua joka puolelta; niin perinpohjaisesti he sinut hävittävät, ettei kiveäkään jää kiven päälle. Ja tämä kaikki on osasi siksi, ettet tiennyt jumalallisen vierailusi ajankohtaa. Kohta sinä hylkäät Jumalan lahjan, ja kaikki ihmiset tulevat hylkäämään sinut.”		172:3.10 (1882.3) Jesus was lighthearted and cheerful as they moved along until he came to the brow of Olivet, where the city and the temple towers came into full view; there the Master stopped the procession, and a great silence came upon all as they beheld him weeping. Looking down upon the vast multitude coming forth from the city to greet him, the Master, with much emotion and with tearful voice, said: “O Jerusalem, if you had only known, even you, at least in this your day, the things which belong to your peace, and which you could so freely have had! But now are these glories about to be hid from your eyes. You are about to reject the Son of Peace and turn your backs upon the gospel of salvation. The days will soon come upon you wherein your enemies will cast a trench around about you and lay siege to you on every side; they shall utterly destroy you, insomuch that not one stone shall be left upon another. And all this shall befall you because you knew not the time of your divine visitation. You are about to reject the gift of God, and all men will reject you.”
172:3.11 (1882.4) Sen jälkeen kun Jeesus oli äskeiset sanat lausunut, kulkue alkoi laskeutua alas Öljymäkeä, ja hetken kuluttua mukaan liittyi muualta tulleiden kansanjoukko. Nämä olivat lähteneet Jerusalemista palmunlehviä liehutellen, hoosiannoja huutaen ja muutoinkin riemumieltä ja hyvää yhteishenkeä ilmoille kaiuttaen. Mestari ei ollut suunnitellut sellaista, että nämä väkijoukot tulisivat heitä vastaan Jerusalemista. Se oli joidenkuiden muiden työtä. Hän ei milloinkaan ennakolta harkinnut mitään, mikä oli dramaattista.		172:3.11 (1882.4) When he had finished speaking, they began the descent of Olivet and presently were joined by the multitude of visitors who had come from Jerusalem waving palm branches, shouting hosannas, and otherwise expressing gleefulness and good fellowship. The Master had not planned that these crowds should come out from Jerusalem to meet them; that was the work of others. He never premeditated anything which was dramatic.
172:3.12 (1882.5) Mestaria tervehtimään ryöpynneen kansanpaljouden mukana tuli myös monia fariseuksia ja hänen muita vihamiehiään. Tämä äkillinen ja odottamaton kansansuosion purkaus sai heidät siinä määrin pois tolaltaan, etteivät he rohjenneet pidättää häntä, jottei sellainen toimenpide mahdollisesti syöksisi väestöä avoimeen kapinaan. He olivat suuresti huolissaan siitä, miten ne lukuisat vierailijat asiaan suhtautuisivat, jotka olivat kuulleet paljon Jeesuksesta ja joista monet uskoivat häneen.		172:3.12 (1882.5) Along with the multitude which poured out to welcome the Master, there came also many of the Pharisees and his other enemies. They were so much perturbed by this sudden and unexpected outburst of popular acclaim that they feared to arrest him lest such action precipitate an open revolt of the populace. They greatly feared the attitude of the large numbers of visitors, who had heard much of Jesus, and who, many of them, believed in him.
172:3.13 (1882.6) Kun he lähestyivät Jerusalemia, väkijoukko alkoi osoittaa tuntemuksiaan yhä äänekkäämmin, jopa siinä määrin, että muutamat fariseukset raivasivat tiensä Jeesuksen vierelle ja sanoivat: ”Opettaja, eiköhän sinun tulisi torua opetuslapsiasi ja kehottaa heitä käyttäytymään siivommin.” Jeesus vastasi: ”On toki paikallaan, että nämä lapset toivottavat tervetulleeksi Rauhan Pojan, jonka pääpapit ovat torjuneet. Olisi hyödytöntä pysäyttää heitä, sillä siinä tapauksessa heidän sijastaan huutaisivat ääneensä nämä tienvieren kivet.”		172:3.13 (1882.6) As they neared Jerusalem, the crowd became more demonstrative, so much so that some of the Pharisees made their way up alongside Jesus and said: “Teacher, you should rebuke your disciples and exhort them to behave more seemly.” Jesus answered: “It is only fitting that these children should welcome the Son of Peace, whom the chief priests have rejected. It would be useless to stop them lest in their stead these stones by the roadside cry out.”
172:3.14 (1882.7) Fariseukset riensivät kulkueen edelle päästäkseen taas mukaan sanhedrinin kokoukseen. Kyseinen neuvosto oli nimittäin tuolloin koolla temppelissä, ja nämä fariseukset raportoivat virkatovereilleen: ”Katsokaas, teemmepä mitä hyvänsä, siitä ei ole mihinkään. Tämä galilealainen saattaa meidät häpeään. Ihmiset ovat hullaantuneet häneen. Ellemme pysäytä näitä tietämättömiä, koko maailma menee hänen perässään.”		172:3.14 (1882.7) The Pharisees hastened on ahead of the procession to rejoin the Sanhedrin, which was then in session at the temple, and they reported to their associates: “Behold, all that we do is of no avail; we are confounded by this Galilean. The people have gone mad over him; if we do not stop these ignorant ones, all the world will go after him.”
172:3.15 (1883.1) Todellisuudessa tähän väkijoukon pinnalliseen ja spontaaniin innostuksen purkaukseen ei tulisi liittää mitään syvää merkitystä. Olkoonkin, että tämä vastaanotto oli riemukas ja vilpitön, se ei silti ollut merkki mistään todellisesta tai syvälle juurtuneesta vakuuttuneisuudesta tämän juhlaväen sydämessä. Samaiset väkijoukot olivat yhtä valmiita torjumaan Jeesuksen myöhemmin samalla viikolla, heti sen jälkeen kun sanhedrin lopulta otti lujan ja päättäväisen kannan häntä vastaan, ja kun heidän harhakuvansa haihtuivat – kun he tajusivat, ettei Jeesus aikonutkaan perustaa valtakuntaa heidän kauan hellimiensä toiveiden mukaisesti.		172:3.15 (1883.1) There really was no deep significance to be attached to this superficial and spontaneous outburst of popular enthusiasm. This welcome, although it was joyous and sincere, did not betoken any real or deep-seated conviction in the hearts of this festive multitude. These same crowds were equally as willing quickly to reject Jesus later on this week when the Sanhedrin once took a firm and decided stand against him, and when they became disillusioned—when they realized that Jesus was not going to establish the kingdom in accordance with their long-cherished expectations.
172:3.16 (1883.2) Mutta koko kaupunki oli suunnattoman kuohunnan tilassa niin, että jokainen kyseli: ”Kuka on tämä mies?” Ja väkijoukko vastasi: ”Tämä on Galilean profeetta, Nasaretin Jeesus.”		172:3.16 (1883.2) But the whole city was mightily stirred up, insomuch that everyone asked, “Who is this man?” And the multitude answered, “This is the prophet of Galilee, Jesus of Nazareth.”
4. Seurustelua temppelin liepeillä ^top		4. Visiting About the Temple ^top
172:4.1 (1883.3) Alfeuksen kaksosten viedessä aasin takaisin omistajalleen Jeesus ja kymmenen apostolia erkanivat lähimmistä työtovereistaan ja käyskelivät temppelin eri puolilla pääsiäisvalmisteluja katsellen. Kukaan ei yrittänyt käydä Jeesuksen kimppuun, sillä sanhedrin pelkäsi suuresti kansaa; ja kaiken kaikkiaan se olikin yksi niistä syistä, miksi Jeesus salli väkijoukon edellä kuvatulla tavalla huutaa hänelle suosiota. Apostolit tuskin ymmärsivät, että tämä oli ainoa ihmisyyden rajoissa pysynyt menetelmä, joka ylipäätään kykeni estämään Jeesuksen välittömän pidättämisen, sen jälkeen kun hän oli tullut kaupungin sisäpuolelle. Mestari halusi antaa Jerusalemin asukkaille, niin ylhäisille kuin alhaisille, samoin kuin kymmenilletuhansille pääsiäisvieraille vielä tämän yhden ja viimeisen tilaisuuden evankeliumin kuulemiseen ja, jos he suostuisivat, Rauhan Pojan vastaanottamiseen.		172:4.1 (1883.3) While the Alpheus twins returned the donkey to its owner, Jesus and the ten apostles detached themselves from their immediate associates and strolled about the temple, viewing the preparations for the Passover. No attempt was made to molest Jesus as the Sanhedrin greatly feared the people, and that was, after all, one of the reasons Jesus had for allowing the multitude thus to acclaim him. The apostles little understood that this was the only human procedure which could have been effective in preventing Jesus’ immediate arrest upon entering the city. The Master desired to give the inhabitants of Jerusalem, high and low, as well as the tens of thousands of Passover visitors, this one more and last chance to hear the gospel and receive, if they would, the Son of Peace.
172:4.2 (1883.4) Ja nyt kun ilta oli lähestymässä ja väkijoukot lähtivät etsimään suuhunpantavaa, Jeesus jätettiin lähimpine seuraajineen omiin oloihinsa. Mikä omituinen päivä se olikaan ollut! Apostolit olivat mietteissään, mutta sanattomia. Kaikkina näinä vuosina, jotka he olivat olleet yhdessä Jeesuksen kanssa, he eivät tällaista päivää olleet koskaan kokeneet. He istuutuivat hetkeksi kolehtilaatikon vierelle ja katselivat, kun ihmiset pudottivat siihen antimensa. Rikkaat panivat laatikkoon paljon, ja kaikki panivat sinne jotakin, sen mukaan mitä heidän omaisuutensa antoi myöten. Viimein paikalle tuli muuan huonosti vaatetettu ja köyhä leskivaimo, ja he näkivät hänen pudottavan kaksi ropoa (pientä kuparilanttia) laatikon raha-aukkoon. Ja silloin Jeesus, joka kiinnitti apostolien huomion leskivaimoon, sanoi: ”Ottakaa vaarin, mitä olette juuri nähneet. Tämä köyhä leski pani laatikkoon enemmän kuin kaikki muut, sillä liiastaan kaikki nämä muut panivat laatikkoon lahjana jonkin mitättömän summan, mutta vaikka tämä köyhä nainen elää puutteessa, hän antoi kaiken, mitä hänellä oli, jopa ruokarahansa.”		172:4.2 (1883.4) And now, as the evening drew on and the crowds went in quest of nourishment, Jesus and his immediate followers were left alone. What a strange day it had been! The apostles were thoughtful, but speechless. Never, in their years of association with Jesus, had they seen such a day. For a moment they sat down by the treasury, watching the people drop in their contributions: the rich putting much in the receiving box and all giving something in accordance with the extent of their possessions. At last there came along a poor widow, scantily attired, and they observed as she cast two mites (small coppers) into the trumpet. And then said Jesus, calling the attention of the apostles to the widow: “Heed well what you have just seen. This poor widow cast in more than all the others, for all these others, from their superfluity, cast in some trifle as a gift, but this poor woman, even though she is in want, gave all that she had, even her living.”
172:4.3 (1883.5) Illan hämärtyessä he kävelivät hiljaisina temppelipihoilla, ja kun Jeesus oli vielä kerran luonut silmäyksen näihin tuttuihin näkymiin ja muistellut tuntemuksiaan edellisiltä käynneiltään, varhaisimpiakaan käyntejään unohtamatta, hän sanoi: ”Menkäämme Betaniaan levätäksemme.” Jeesus meni Pietarin ja Johanneksen seurassa Simonin kotiin, kun muut apostolit sen sijaan majoittuivat ystäviensä luokse Betaniaan ja Betfageen.		172:4.3 (1883.5) As the evening drew on, they walked about the temple courts in silence, and after Jesus had surveyed these familiar scenes once more, recalling his emotions in connection with previous visits, not excepting the earlier ones, he said, “Let us go up to Bethany for our rest.” Jesus, with Peter and John, went to the home of Simon, while the other apostles lodged among their friends in Bethany and Bethpage.
5. Apostolien suhtautuminen ^top		5. The Apostles’ Attitude ^top
172:5.1 (1883.6) Kun he tuona sunnuntai-iltana palasivat Betaniaan, Jeesus kulki apostolien edellä. Sanaakaan ei vaihdettu, ennen kuin he Simonin talolle saavuttuaan erosivat toisistaan. Milloinkaan ei ole ollut kahtatoista ihmistä, jotka olisivat kokeneet yhtä moninaisia ja selittämättömiä tunnetiloja kuin ne, jotka nyt velloivat näiden valtakunnan lähettiläiden mielessä ja sielussa. Nämä vankat galilealaiset olivat nyt sekasorron ja hämmennyksen vallassa; he eivät tienneet, mitä odottaa seuraavaksi; he olivat aivan liian hämmästyneitä suurestikaan pelätäkseen. He eivät tienneet mitään Mestarin suunnitelmista seuraavalle päivälle, eivätkä he esittäneet ainoatakaan kysymystä. He menivät majapaikkoihinsa, vaikkeivät kaksosia lukuun ottamatta paljon nukkuneetkaan. Mutta he eivät pitäneet aseellista vartiota Jeesuksen suojana Simonin talolla.		172:5.1 (1883.6) This Sunday evening as they returned to Bethany, Jesus walked in front of the apostles. Not a word was spoken until they separated after arriving at Simon’s house. No twelve human beings ever experienced such diverse and inexplicable emotions as now surged through the minds and souls of these ambassadors of the kingdom. These sturdy Galileans were confused and disconcerted; they did not know what to expect next; they were too surprised to be much afraid. They knew nothing of the Master’s plans for the next day, and they asked no questions. They went to their lodgings, though they did not sleep much, save the twins. But they did not keep armed watch over Jesus at Simon’s house.
172:5.2 (1884.1) Andreas oli perin ymmällään, jotakuinkin sekasorron tilassa. Hän oli ainoa apostoli, joka ei ryhtynyt vakavissaan erittelemään väkijoukon suosionpurkauksen merkitystä. Hänelle oli jo liikaa siinä, kun hän ajatteli omaa vastuutaan apostolikunnan päällikkönä, jotta hän olisi antautunut vakavasti pohdiskelemaan kansanjoukon äänekkäiden hoosiannahuutojen tarkoitusta tai merkitystä. Andreaksella riitti puuhaa siinä, että hän piti silmällä muutamia työtovereitaan, joiden kohdalla hän pelkäsi, että nämä saattaisivat mieltenkuohun aikana antaa tunteidensa ajaa itsensä harhaan. Näihin kuuluivat eritoten Pietari, Jaakob, Johannes ja Simon Selootti. Koko käsillä olevan päivän ja välittömästi sen jälkeen seuranneiden päivien ajan Andreasta kiusasivat vakavat epäilykset, mutta apostolitovereidensa tietoon hän ei tuonut koskaan yhtäkään näistä epäilyksistään. Häntä huolestutti kahdentoista joukosta niiden muutamien asennoituminen, joiden hän tiesi aseistautuneen miekoin; mutta hän ei tiennyt oman veljensäkin, Pietarin, kantavan sellaista asetta. Ja näin ollen tämä Jerusalemiin päätynyt kulkue vaikutti Andreakseen vain verrattain pintapuolisesti; hänellä oli yllin kyllin puuhaa omaan virka-asemaansa kuuluvien velvollisuuksien parissa, jotta mikään muu olisi häneen vaikuttanut.		172:5.2 (1884.1) Andrew was thoroughly bewildered, well-nigh confused. He was the one apostle who did not seriously undertake to evaluate the popular outburst of acclaim. He was too preoccupied with the thought of his responsibility as chief of the apostolic corps to give serious consideration to the meaning or significance of the loud hosannas of the multitude. Andrew was busy watching some of his associates who he feared might be led away by their emotions during the excitement, particularly Peter, James, John, and Simon Zelotes. Throughout this day and those which immediately followed, Andrew was troubled with serious doubts, but he never expressed any of these misgivings to his apostolic associates. He was concerned about the attitude of some of the twelve who he knew were armed with swords; but he did not know that his own brother, Peter, was carrying such a weapon. And so the procession into Jerusalem made a comparatively superficial impression upon Andrew; he was too busy with the responsibilities of his office to be otherwise affected.
172:5.3 (1884.2) Tämä kansanjoukkojen innostuksen julkitulo vei Simon Pietarilta aluksi miltei jalat alta; mutta siihen mennessä, kun he tuona iltana palailivat Betaniaan, hän oli jo huomattavassa määrin tyyntynyt. Pietari ei kerta kaikkiaan kyennyt saamaan selville, mitä Mestari aikoi. Hän oli suunnattoman pettynyt siitä, ettei Jeesus jonkinlaisen julistuksen esittämällä antanut pontta tälle kansansuosion aallolle. Pietari ei voinut käsittää, miksei Jeesus puhunut kansanjoukolle, kun he saapuivat temppelille, tai edes sallinut jonkun apostoleista puhua väenpaljoudelle. Pietari oli suuri saarnamies, ja näin laajan, vastaanottavaisen ja innostuneen kuulijakunnan menettäminen harmitti häntä. Hän olisi peräti mielellään saarnannut valtakunnan evankeliumia tälle kansanjoukolle suoraan paikan päällä temppelissä, mutta Mestari oli antanut heille nimenomaisen velvoitteen olla opettamatta ja saarnaamatta aikana, jonka he tällä pääsiäisviikolla olivat Jerusalemissa. Kaupunkiin suuntautuneesta dramaattisesta kulkueesta koitunut vastavaikutus oli Simon Pietarin kohdalla tuhoisa, mutta yöhön mennessä hän selvisi huumaannuksestaan ja joutui sanoin kuvaamattoman murheen valtaan.		172:5.3 (1884.2) Simon Peter was at first almost swept off his feet by this popular manifestation of enthusiasm; but he was considerably sobered by the time they returned to Bethany that night. Peter simply could not figure out what the Master was about. He was terribly disappointed that Jesus did not follow up this wave of popular favor with some kind of a pronouncement. Peter could not understand why Jesus did not speak to the multitude when they arrived at the temple, or at least permit one of the apostles to address the crowd. Peter was a great preacher, and he disliked to see such a large, receptive, and enthusiastic audience go to waste. He would so much have liked to preach the gospel of the kingdom to that throng right there in the temple; but the Master had specifically charged them that they were to do no teaching or preaching while in Jerusalem this Passover week. The reaction from the spectacular procession into the city was disastrous to Simon Peter; by night he was sobered and inexpressibly saddened.
172:5.4 (1884.3) Jaakob Sebedeukselle tämä sunnuntaipäivä oli epätietoisuuden ja perinpohjaisen hämmentymisen päivä. Hän ei kyennyt käsittämään tapahtumien tarkoitusta; hän ei kyennyt ymmärtämään, mitä Mestari tarkoitti salliessaan nämä myrskyisät suosionhuudot ja kieltäytyessään sitten lausumasta kansalle sanaakaan, kun he saapuivat temppelille. Kun kulkue laskeutui Öljymäkeä kohti Jerusalemia, ja aivan erityisesti silloin, kun heitä vastaan tulivat ne tuhannet pyhiinvaeltajat, jotka tungeksivat tervehtimään Mestaria, Jaakobia raastoivat julmasti hänen ristiriitaiset tunnetilansa: toisaalta voitonriemu ja mielihyvä siitä, mitä hän näki, ja toisaalta syvä pelontunne siitä, mitä tapahtuisi, kun he saapuisivat temppelille. Ja sitten hän masentui ja joutui pettymyksen valtaan, kun Jeesus laskeutui aasin selästä ja ryhtyi toimettomana kävelemään temppelipihoilla. Jaakob ei pystynyt käsittämään, mistä syystä näin suurenmoinen valtakunnan julistamiselle avautunut tilaisuus heitettiin hukkaan. Pitkin iltaa hänen mielensä pysyi lujasti ahdistavan ja kauhistavan epävarmuuden otteessa.		172:5.4 (1884.3) To James Zebedee, this Sunday was a day of perplexity and profound confusion; he could not grasp the purport of what was going on; he could not comprehend the Master’s purpose in permitting this wild acclaim and then in refusing to say a word to the people when they arrived at the temple. As the procession moved down Olivet toward Jerusalem, more especially when they were met by the thousands of pilgrims who poured forth to welcome the Master, James was cruelly torn by his conflicting emotions of elation and gratification at what he saw and by his profound feeling of fear as to what would happen when they reached the temple. And then was he downcast and overcome by disappointment when Jesus climbed off the donkey and proceeded to walk leisurely about the temple courts. James could not understand the reason for throwing away such a magnificent opportunity to proclaim the kingdom. By night, his mind was held firmly in the grip of a distressing and dreadful uncertainty.
172:5.5 (1884.4) Johannes Sebedeus pääsi melko lähelle sitä, että hän olisi ymmärtänyt, miksi Jeesus näin menetteli; hän tajusi ainakin osittain tämän niin kutsutun voittokulkuemaisen Jerusalemiin-tulon hengellisen merkityksen. Kun kansanjoukko kulki eteenpäin kohti temppeliä, ja kun Johannes katseli Mestariaan, joka istui hajasäärin varsan selässä, hän muisti kuulleensa, kun Jeesus kerran lainasi kirjoituksista kohdan, jossa Sakarja kuvailee, kuinka Messias saapuisi rauhan miehenä ja ratsastaisi Jerusalemiin aasin selässä. Pohdiskellessaan mielessään tuota tekstikohtaa Johannes alkoi käsittää tämän sunnuntai-iltapäivän juhlakulkueen symbolista merkitystä. Tämän tekstikohdan tarkoitusta hän ymmärsi ainakin sen verran, että hänen oli mahdollista jossakin määrin jopa nauttia tästä välinäytöksestä, ja ainakin sen verran, että se esti häntä ylen määrin masentumasta, kun riemusaattomainen kulkue näytti päättyvän tarkoituksettomasti. Johanneksella oli sentyyppinen mieli, että se pyrki luonnostaan ajattelemaan ja tuntemaan symbolien välityksellä.		172:5.5 (1884.4) John Zebedee came somewhere near understanding why Jesus did this; at least he grasped in part the spiritual significance of this so-called triumphal entry into Jerusalem. As the multitude moved on toward the temple, and as John beheld his Master sitting there astride the colt, he recalled hearing Jesus onetime quote the passage of Scripture, the utterance of Zechariah, which described the coming of the Messiah as a man of peace and riding into Jerusalem on an ass. As John turned this Scripture over in his mind, he began to comprehend the symbolic significance of this Sunday-afternoon pageant. At least, he grasped enough of the meaning of this Scripture to enable him somewhat to enjoy the episode and to prevent his becoming overmuch depressed by the apparent purposeless ending of the triumphal procession. John had a type of mind which naturally tended to think and feel in symbols.
172:5.6 (1885.1) Purkauksen äkillisyys ja spontaanisuus suistivat Filippuksen täysin tasapainosta. Kun jo oltiin matkalla Öljymäkeä alaspäin, hän ei kyennyt kokoamaan ajatuksiaan riittävästi päästäkseen johonkin selkeään käsitykseen siitä, mistä tässä mielenilmauksessa oli kysymys. Tavallaan hän nautti tästä esityksestä, olihan se kunnianosoitus hänen Mestarilleen. Jokseenkin niillä main, kun he saapuivat temppelille, hänet sai pois tolaltaan ajatus, että Jeesus saattaisi mahdollisesti pyytää häntä järjestämään syötävää kansanjoukolle. Näin ollen Jeesuksen menettely siinä vaiheessa, kun hän kääntyi kaikessa rauhassa pois kansanjoukon luota, mikä useimmille apostoleille oli katkeran pettymyksen aihe, oli Filippukselle suuri huojennus. Väkijoukot olivat joskus olleet suuri koettelemus tälle kahdentoista apostolin taloudenhoitajalle. Päästyään näistä henkilökohtaisista peloistaan, jotka liittyivät väkijoukkojen aineellisiin tarpeisiin, Filippus teki seuraa Pietarille sikäli, että hän toi julki pettymyksensä siitä, ettei kansanjoukon opettamiseksi tehty mitään. Samana iltana Filippus ryhtyi pohtimaan näitä kokemuksia, ja hän tunsi kiusausta epäillä koko valtakuntaideaa; hän oli vilpittömästi ihmeissään, mitä kaikki tapahtunut oikein voisi merkitä. Mutta hän ei tuonut epäilyksiään kenenkään tietoon, sillä hän rakasti Jeesusta liian paljon niin tehdäkseen. Hänellä oli suuri henkilökohtainen luottamus Mestariin.		172:5.6 (1885.1) Philip was entirely unsettled by the suddenness and spontaneity of the outburst. He could not collect his thoughts sufficiently while on the way down Olivet to arrive at any settled notion as to what all the demonstration was about. In a way, he enjoyed the performance because his Master was being honored. By the time they reached the temple, he was perturbed by the thought that Jesus might possibly ask him to feed the multitude, so that the conduct of Jesus in turning leisurely away from the crowds, which so sorely disappointed the majority of the apostles, was a great relief to Philip. Multitudes had sometimes been a great trial to the steward of the twelve. After he was relieved of these personal fears regarding the material needs of the crowds, Philip joined with Peter in the expression of disappointment that nothing was done to teach the multitude. That night Philip got to thinking over these experiences and was tempted to doubt the whole idea of the kingdom; he honestly wondered what all these things could mean, but he expressed his doubts to no one; he loved Jesus too much. He had great personal faith in the Master.
172:5.7 (1885.2) Ellei symbolisia ja profeetallisia aspekteja oteta lukuun, Natanael pääsi lähimmäksi niiden syiden ymmärtämistä, joiden vuoksi Mestari valjasti käyttöönsä pääsiäispyhiinvaeltajilta saatavissa olleen yleisön tuen. Hän päätteli mielessään, jo ennen kuin he saapuivat temppelille, että ilman tällaista näyttävää Jerusalemiin-tuloa sanhedrinin viranhaltijat olisivat pidättäneet Jeesuksen ja heittäneet hänet vankilaan samana hetkenä, kun hän rohkeni astua kaupungin sisäpuolelle. Hän ei sen vuoksi vähääkään hämmästellyt, ettei Mestari käyttänyt hurraavia kansanjoukkoja mihinkään sen enempään, sitten kun oli päässyt kaupungin muurien sisäpuolelle ja sitten kun oli tällä tavoin tehnyt niin voimallisen vaikutuksen juutalaisjohtajiin, etteivät nämä rohjenneet häntä oikopäätä pidättää. Ymmärtäessään todellisen syyn siihen, miksi Mestari oli saapunut kaupunkiin juuri tällä tavalla, Natanael luonnollisestikin seurasi mukana muita rauhallisempana ja Jeesuksen myöhemmästä menettelystä muita apostoleja vähemmän hämmentyneenä ja pettyneenä. Natanael luotti suuresti siihen, että Jeesus ymmärsi ihmisiä, samoin kuin hänen viisauteensa ja nokkeluuteensa vaikeiden tilanteiden selvittämisessä.		172:5.7 (1885.2) Nathaniel, aside from the symbolic and prophetic aspects, came the nearest to understanding the Master’s reason for enlisting the popular support of the Passover pilgrims. He reasoned it out, before they reached the temple, that without such a demonstrative entry into Jerusalem Jesus would have been arrested by the Sanhedrin officials and cast into prison the moment he presumed to enter the city. He was not, therefore, in the least surprised that the Master made no further use of the cheering crowds when he had once got inside the walls of the city and had thus so forcibly impressed the Jewish leaders that they would refrain from placing him under immediate arrest. Understanding the real reason for the Master’s entering the city in this manner, Nathaniel naturally followed along with more poise and was less perturbed and disappointed by Jesus’ subsequent conduct than were the other apostles. Nathaniel had great confidence in Jesus’ understanding of men as well as in his sagacity and cleverness in handling difficult situations.
172:5.8 (1885.3) Matteus ei aluksi tiennyt, miten hänen tulisi suhtautua tähän loistavaan näytelmään. Hän tajusi, mikä merkitys siihen kätkeytyi, mitä hänen silmänsä näkivät, vasta muistaessaan Sakarjan kirjoitusten kohdan, jossa profeetta oli viitannut Jerusalemin riemuitsemiseen siksi, että sen kuningas oli tullut aasinvarsalla ratsastaen tuomaan pelastuksen. Kulkueen edetessä kaupungin suuntaan ja kääntyessä sitten kohti temppeliä Matteus joutui hurmioon; hän oli varma, että jotakin tavatonta tapahtuisi, kun Mestari saapuisi temppelille tämän ääneensä huutavan kansanpaljouden ensimmäisenä. Kun muuan fariseus pilkkasi Jeesusta sanomalla: ”Katsokaas kaikki, kas kukapa se täältä tulee, juutalaisten kuningashan se siinä aasilla ratsastelee!”, Matteuksen oli venytettävä itsehillintänsä äärimmilleen, jottei olisi käynyt käsiksi fariseukseen. Kun oltiin palaamassa Betaniaan, kahdentoista apostolin joukossa ei tuona iltana ollut toista yhtä masentunutta. Simon Pietarin ja Simon Selootin jälkeen Matteuksen hermot olivat kaikkein kireimmällä, ja yön tullessa hän tunsi itsensä lopen uupuneeksi. Mutta aamulla Matteus oli jo varsin hyväntuulinen; olihan hän lopulta kuitenkin aina iloinen häviäjä.		172:5.8 (1885.3) Matthew was at first nonplused by this pageant performance. He did not grasp the meaning of what his eyes were seeing until he also recalled the Scripture in Zechariah where the prophet had alluded to the rejoicing of Jerusalem because her king had come bringing salvation and riding upon the colt of an ass. As the procession moved in the direction of the city and then drew on toward the temple, Matthew became ecstatic; he was certain that something extraordinary would happen when the Master arrived at the temple at the head of this shouting multitude. When one of the Pharisees mocked Jesus, saying, “Look, everybody, see who comes here, the king of the Jews riding on an ass!” Matthew kept his hands off of him only by exercising great restraint. None of the twelve was more depressed on the way back to Bethany that evening. Next to Simon Peter and Simon Zelotes, he experienced the highest nervous tension and was in a state of exhaustion by night. But by morning Matthew was much cheered; he was, after all, a cheerful loser.
172:5.9 (1886.1) Kahdentoista apostolin joukossa Tuomas oli se mies, joka oli eniten ihmeissään ja ymmällään. Enimmän aikaa hän vain kulki muiden mukana, katseli silmät ympyriäisinä tätä spektaakkelia ja tosissaan ihmetteli, mikä mahtoi olla Mestarin vaikuttimena tämän osallistuessa moiseen omituiseen näytökseen. Syvällä sydämessään hän piti koko esitystä hieman lapsellisena, ellei suorastaan hupsuna. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt Jeesuksen tekevän mitään tämänkaltaista, eikä hän osannut selittää itselleen Jeesuksen omituista käytöstä tänä sunnuntai-iltapäivänä. Mutta siihen mennessä, kun saavuttiin temppelille, Tuomas oli jo päätellyt, että tällä kansansuosion julkituonnilla oli tarkoitus pelästyttää sanhedrinia sen verran, ettei se rohkenisi ainakaan heti Mestaria pidättää. Paluumatkalla Betaniaan, Tuomas ajatteli paljon, mutta ei sanonut mitään. Nukkumaanmenoajan ollessa käsillä Tuomasta alkoi jo jossakin määrin hymyilyttää Mestarin tässä meluisan Jerusalemiin-saapumisen järjestämisessä osoittama nokkeluus, ja tämä suhtautumistapa virkisti häntä suuresti.		172:5.9 (1886.1) Thomas was the most bewildered and puzzled man of all the twelve. Most of the time he just followed along, gazing at the spectacle and honestly wondering what could be the Master’s motive for participating in such a peculiar demonstration. Down deep in his heart he regarded the whole performance as a little childish, if not downright foolish. He had never seen Jesus do anything like this and was at a loss to account for his strange conduct on this Sunday afternoon. By the time they reached the temple, Thomas had deduced that the purpose of this popular demonstration was so to frighten the Sanhedrin that they would not dare immediately to arrest the Master. On the way back to Bethany Thomas thought much but said nothing. By bedtime the Master’s cleverness in staging the tumultuous entry into Jerusalem had begun to make a somewhat humorous appeal, and he was much cheered up by this reaction.
172:5.10 (1886.2) Simon Selootin maailmassa tämä sunnuntai oli alkanut suurenmoisen päivän merkeissä. Hänen mielessään väikkyivät Jerusalemissa muutamien seuraavien päivien aikana suoritettavat ihmeelliset teot, ja oikeassahan hän siinä olikin, mutta Simon unelmoi juutalaisten uuden kansallisen hallitusvallan pystyttämisestä ja Jeesuksesta Daavidin valtaistuimella. Simon näki, kuinka kansallismieliset ponkaisisivat toimintaan, heti kun valtakunta olisi julistettu, ja itsensä hän näki uuden kuningaskunnan kohta muodostettavien sotajoukkojen ylipäällikkönä. Kun oltiin laskeutumassa Öljymäkeä, hänen mielessään oli jo kuva siitä, miten sanhedrin ja kaikki sen kannattajat makaisivat kuolleina, ennen kuin aurinko tuona päivänä laskisi. Hän tosiaankin uskoi, että jotakin suurenmoista olisi tapahtuva. Hän oli koko kansanpaljouden joukossa meluisin mies. Tuon iltapäivän kello viiden tietämissä hän oli hiljainen, muserrettu ja harhoistaan herännyt apostoli. Hän ei koskaan täysin toipunut masennuksesta, jonka valtaan hän joutui tuona päivänä saamansa iskun seurauksena, ei ainakaan ennen kuin kauan Mestarin kuolleistanousun jälkeen.		172:5.10 (1886.2) This Sunday started off as a great day for Simon Zelotes. He saw visions of wonderful doings in Jerusalem the next few days, and in that he was right, but Simon dreamed of the establishment of the new national rule of the Jews, with Jesus on the throne of David. Simon saw the nationalists springing into action as soon as the kingdom was announced, and himself in supreme command of the assembling military forces of the new kingdom. On the way down Olivet he even envisaged the Sanhedrin and all of their sympathizers dead before sunset of that day. He really believed something great was going to happen. He was the noisiest man in the whole multitude. By five o’clock that afternoon he was a silent, crushed, and disillusioned apostle. He never fully recovered from the depression which settled down on him as a result of this day’s shock; at least not until long after the Master’s resurrection.
172:5.11 (1886.3) Alfeuksen kaksosten mielestä päivä oli täydellinen. Ei ole epäilystäkään siitä, että he olivat nauttineet päivästä alusta loppuun saakka, ja koska he eivät olleet mukana, kun kuljeskeltiin hiljaisina temppeliä sinne tänne, he suurelta osin välttyivät kansannousun antikliimaksilta. He eivät mitenkään voineet ymmärtää apostolien alakuloista käyttäytymistä, kun nämä tuona iltana palasivat Betaniaan. Kaksoset muistivat tämän päivän aina päivänä, jolloin he olivat maan päällä olleet lähimpänä taivasta. Tämä päivä oli heidän koko apostolin urallaan kaiken tyydyttävän hurmion hetki. Ja muisto tänä sunnuntai-iltapäivänä koetusta hurmasta antoi heille voimaa päästä kaiken tämän tapahtumatäyteisen viikon mukanaan tuoman traagisuuden yli, aina ristiinnaulitsemisen hetkeen saakka. Tämä oli parhaalla mahdollisella tavalla sopiva kuninkaan sisääntulo, jonka kaksoset saattoivat kuvitella; he nauttivat koko näytelmän jokaisesta hetkestä. Kaiken näkemänsä he täysin hyväksyivät ja vaalivat kauan aikaa sen muistoa.		172:5.11 (1886.3) To the Alpheus twins this was a perfect day. They really enjoyed it all the way through, and not being present during the time of quiet visitation about the temple, they escaped much of the anticlimax of the popular upheaval. They could not possibly understand the downcast behavior of the apostles when they came back to Bethany that evening. In the memory of the twins this was always their day of being nearest heaven on earth. This day was the satisfying climax of their whole career as apostles. And the memory of the elation of this Sunday afternoon carried them on through all of the tragedy of this eventful week, right up to the hour of the crucifixion. It was the most befitting entry of the king the twins could conceive; they enjoyed every moment of the whole pageant. They fully approved of all they saw and long cherished the memory.
172:5.12 (1886.4) Kaikista apostoleista Juudas Iskariot oli se, johon tämä juhlakulkuemainen Jerusalemiin-saapuminen vaikutti epäedullisimmin. Hänen mielensä oli ikävässä käymistilassa sen vuoksi, että Mestari oli häntä edellisenä päivänä nuhdellut siinä yhteydessä, kun Maria oli Simonin talossa pidetyssä juhlassa voidellut Mestarin. Koko näytös yökötti Juudasta. Hänestä se oli lapsellinen, ellei suorastaan naurettava. Tämän kostonjanoisen apostolin tarkastellessa tämän sunnuntai-iltapäivän tapahtumia Jeesus näytti hänen mielestään muistuttavan enemmänkin pelleä kuin kuningasta. Hän paheksui sydämensä kyllyydestä koko esitystä. Hän oli samaa mieltä kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, jotka halveksivat jokaista, joka suostui ratsastamaan aasilla tai aasinvarsalla. Sinä hetkenä, jolloin riemukulkue saapui kaupunkiin, Juudas oli melkein jo päättänyt luopua koko kuningaskunta-ajatuksesta; hän oli jotakuinkin valmis jättämään muille kaikki tämänkaltaiset farssimaiset yritykset taivaan valtakunnan perustamiseksi. Ja sitten hän tuli ajatelleeksi Lasaruksen kuolleistaheräämistä ja monia muita asioita ja päätti silti ainakin yhden päivän vielä pysytellä kahdentoista apostolin mukana. Rahakukkaro oli sitä paitsi hänen hallussaan, eikä hän halunnut poistua rivistä apostolien rahavarat mukanaan. Kun tuona iltana oltiin matkalla takaisin Betaniaan, hänen käyttäytymisensä ei vaikuttanut omituiselta, sillä kaikki apostolit olivat yhtä alakuloisia ja hiljaisia.		172:5.12 (1886.4) Of all the apostles, Judas Iscariot was the most adversely affected by this processional entry into Jerusalem. His mind was in a disagreeable ferment because of the Master’s rebuke the preceding day in connection with Mary’s anointing at the feast in Simon’s house. Judas was disgusted with the whole spectacle. To him it seemed childish, if not indeed ridiculous. As this vengeful apostle looked upon the proceedings of this Sunday afternoon, Jesus seemed to him more to resemble a clown than a king. He heartily resented the whole performance. He shared the views of the Greeks and Romans, who looked down upon anyone who would consent to ride upon an ass or the colt of an ass. By the time the triumphal procession had entered the city, Judas had about made up his mind to abandon the whole idea of such a kingdom; he was almost resolved to forsake all such farcical attempts to establish the kingdom of heaven. And then he thought of the resurrection of Lazarus, and many other things, and decided to stay on with the twelve, at least for another day. Besides, he carried the bag, and he would not desert with the apostolic funds in his possession. On the way back to Bethany that night his conduct did not seem strange since all of the apostles were equally downcast and silent.
172:5.13 (1887.1) Juudakseen vaikutti tavattomasti hänen saddukeusystäviensä pilkanteko. Mikään muu yksittäinen tekijä ei vaikuttanut häneen yhtä voimakkaasti, kun hän lopulta päätti hylätä Jeesuksen ja apostolitoverinsa, kuin muuan välikohtaus, joka sattui juuri kun Jeesus saapui kaupungin portille: Muuan eturivin saddukeus (Juudaksen perheen ystävä) ryntäsi hänen eteensä ratki riemukkaan pilkkaamishalun hengessä, läimäytti häntä selkään ja sanoi: ”Miksi ilmeesi on noin huolestunut, ystävä hyvä? Reipastu toki ja liity meidän kaikkien joukkoon nyt, kun osoitamme suosiotamme tälle Jeesus Nasaretilaiselle, juutalaisten kuninkaalle, joka ratsastaa Jerusalemin porttien läpi aasin selässä istuen.” Juudas ei ollut koskaan kavahtanut vainon edessä, mutta tämänkaltaista pilkantekoa hän ei voinut sietää. Jo kauan eläteltyyn kostonhimon tunteeseen sekoittui nyt tämä kohtalokas pilkan kohteeksi joutumisen pelko, tämä kauhea ja pelottava tunne siitä, että hän häpesi Mestariaan ja apostolitovereitaan. Sydämessään tämä vihitty valtakunnan suurlähettiläs oli jo luopio; hänen tarvitsi vain löytää jokin todentuntuinen tekosyy rikkoakseen avoimesti välinsä Mestarin kanssa.		172:5.13 (1887.1) Judas was tremendously influenced by the ridicule of his Sadducean friends. No other single factor exerted such a powerful influence on him, in his final determination to forsake Jesus and his fellow apostles, as a certain episode which occurred just as Jesus reached the gate of the city: A prominent Sadducee (a friend of Judas’s family) rushed up to him in a spirit of gleeful ridicule and, slapping him on the back, said: “Why so troubled of countenance, my good friend; cheer up and join us all while we acclaim this Jesus of Nazareth the king of the Jews as he rides through the gates of Jerusalem seated on an ass.” Judas had never shrunk from persecution, but he could not stand this sort of ridicule. With the long-nourished emotion of revenge there was now blended this fatal fear of ridicule, that terrible and fearful feeling of being ashamed of his Master and his fellow apostles. At heart, this ordained ambassador of the kingdom was already a deserter; it only remained for him to find some plausible excuse for an open break with the Master.